Maija Asunta matkustaa tammikuusta huhtikuuhun Namibiassa, jossa hän työskenteli jo vuonna 1971 Suomen Lähetysseuran opettajana. Seuraa Maijan matkaa - lue uusimmat kuulumiset! Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Swakopmund, The Finnish School, 11.4. klo 16.20

Toinen aurinkopäivä peräjälkeen, juuri kun olemme henkisesti sanomassa hyvästejä Namibialle! Kenties se haluaa viestittää meille: tulkaa vielä kerran?

Olemme vain istuskelleet ulkona ja lukeneet koko päivän. Järjestin aamulla aikakauslehtipinon asuntomme television alla. Siinä on kaikenkielisiä ja varsin sekalaisia julkaisuja: Namibian turisti-infoja, suomalaisia aikakauslehtiä, lastenlehtiä, lauluvihkosia, lähetyslehtiä ja suomalaisia uskonnollisia lehtiä. Kenties on helpompi löytää selailumateriaalia, jos lehdet ovat kielellisesti eri pinoissa, ajattelin.

Yhden löytämistäni vihkosista ajattelen ottaa mukaani ja viedä tädilleni Suomeen, en usko, että se kiinnostaa ketään täällä. Se on Arvo Raholan Lauluja (julkaisija Ruovesi-seura ja Ruovesi-säätiö), ja siinä on omistuskirjoitus: "Kirstille jouluna 1974, kotoisia musiikkilämpimäisiä siunatun joulun toivotuksin, Heta + väki“.

Nimensä mukaisesti vihko sisältää Arvo Raholan säveltämiä ja sanoittamia lauluja, nimenomaan kuorosovituksia, alkaen Ruoveden laulusta ja päättyen Elokuun iltaan ja Pieneen serenadiin.

Eilen kävin Vinetan ruokakaupassa, tänä iltana saamme ruokavieraita. Poikkesimme viikolla kaupunginsairaalassa viemässä meme Leenalle valokuvia Walvis Bayn retkestä, ja hän ilmoitti itsensä ja veljenpoikansa Ananiaksen ja Simonin vieraiksemme tänään. Teen Janssonin kiusausta, olen jo pari kertaa sitä kokeillut, ja se onnistuu yksinkertaisin välinein ja raaka-ainein.

Jälkiruokakin on yksinkertainen: kuorin suuren pehmeän papaijan, poistan siemenet ja leikkaan sen paksuiksi siivuiksi, niin että keskelle jää tyhjä kolo. Sen täytän jogurtilla, jonka maustan mangonektarilla.

– Ole uskollinen, hyvästeli matkakumppani minut kauppaan lähtiessäni, matkaa sinne on puolisen kilometriä. Hetkinen, mistä muistan samat sanat?

Palasin portilta takaisin kertomaan, että vuonna 1971, kun olin opettajana täällä Swakopin suomalaisessa koulussa, kolmen oppilaani isä Veikko Teinilä tapasi sanoa vaimolleen samoin, kun he jostain syystä joutuivat viettämään joitakin päiviä erossa toisistaan. Kauppamatkalla käväisi mielessä ajatus, mahtaako Veikko Teinilä vielä elää…

Kun tänään selailin suomalaisia lehtiä, joukossa muutamia uusiakin, löysin Veikko Teinilän muistokirjoituksen, jonka oli kirjoittanut Mari Teinilä, nuorin hänen lapsistaan. Veikko Teinilä on kuollut viime marraskuussa, luin lehdestä. Rauha hänen sielulleen!

Swakopmund, The Finnish School, 10.4. klo 11.23

Mikä päivä! Jo aamulla paistoi aurinko kirkkaansiniseltä taivaalta, Swakopissa harvinaista. Aamut ovat usein sumuisia, ja varsinkin nyt, kun syksy jo tekee tuloaan, viipyy sumu sitkeästi kaupungin ja rannan yllä. Mutta tänään on toisin!

Olen istunut kaksi tuntia keittiön portaalla lukemassa, on aika tulla sisälle, muuten saan liikaa aurinkoa. Ensimmäisen kerran otan tietoisesti aurinkoa. Mielessäni lasken päiviä: keskiviikkoaamuksi olemme tilanneet Townhoppers-bussin hakemaan meidät Windhoekiin ja pari päivää myöhemmin on lento Eurooppaan. Aikamme Namibiassa on käymässä vähiin. Emme ole halunneet tiedostaa sitä, emme puhu siitä, mutta kumpikin muistaa: vain viikko jäljellä…

Olen juuri lukenut kaksi pientä kirjasta saneista, Namibian alkuperäisistä asukkaista, joita ennen nimitettiin bushmanneiksi. Ryhmä ei ole yhtenäinen, koska sanit elävät eri puolilla Namibiaa, Etelä-Afrikkaa, Angolaa ja Botswanaa. Nykyään lasketaan saneja olevan viisi eri pääryhmää, joissa on edelleen useita alaryhmiä. Vuonna 1994 heitä arvioitiin olevan kaiken kaikkiaan noin 45 000.

Kädessäni on Ilse Schatzin kirja "Unter Buschleuten" (Bushmannien seurassa). Ilse Schatz ja hänen miehensä omistivat farmin Tsumebin lähettyvillä, ja farmin työntekijät olivat saneja. Vähitellen farmin emäntä, Missis, voitti klaanin johtajan, parantajan ja poppamiehen luottamuksen ja sai tietää eri lääke- ja myrkkykasveista ja muista parannusmetodeista sekä ryhmän rituaaleista.

Hän otti osaa alustalaistensa elämään, hänet kutsuttiin aina paikalle, kun joku synnytti tai kun kuolema vieraili sanien yhdyskunnassa. Hänen välittämänsä tiedot ovat ensikäden tietoja ja sen takia erittäin mielenkiintoisia.

Aikaisemmin luin tri Hélenè de Kokin kirjasen "By the Roadside" (Tien pakalla), joka kertoo runollisen, mutta masentavan tarinan Etelä-Afrikan saneista, erityisesti ryhmästä, joka yhä viettää kiertolaiselämää ja jonka ainoa omaisuus on usein vain pari aasia, aasinrattaat ja kolmijalkapata, jonka alle voi virittää tulen missä vain. Välillä asetutaan jollekin farmille ja tehdään siellä töitä, mutta sitten tie taas vetää, tavarat pakataan kärryille ja lähdetään matkalle.

Kirjoittaja kertoo fragmentteja eri henkilöitten elämästä, seuraa klaanin jäsenten kohtaloita jonkin matkaa, mutta jättää usein tarinan avoimeksi. Olisin halunnut tietää, mitä lopulta tapahtui kuvatulle henkilölle.

Swakopmund, The Finnish School, 9.4. klo 21.32

Saunailta. Saunasta palattua tulee Susanna juttelemaan. – Ja huomenna menette taas saunaan? hän kysyy. – Huomenna? Emme me huomenna sauno. – Mutta lauantai on suomalaisten saunapäivä, kaikki suomalaiset menevät saunaan lauantaina. Susanna itsekin saunoo lauantaisin, koska talon sääntöjen mukaan lauantaisauna on ilmainen.

Huomaan huvittuneena, että monet sellaiset perinteet, joista ei enää koto-suomessa pidetä tiukasti kiinni, elävän vahvoina ulkomailla: Namibiassa lauantai on suomalaisten saunapäivä, niin on aina ollut ja tulee olemaan niin kauan kuin täällä suomalaisia on.

En tiedä, onko Suomessa enää yhtenäistä tapaa laskostaa lakanoita, mutta minun nuoruudessani ne mankeloitiin ja käärittiin tiukalle rullalle, joka oli kuin pieni halko. Samanlaisia halkoja on täällä liinavaatekaapissa, ja matkakumppani nauraa niille hyväntahtoisesti: - Täällä noudatetaan suomalaisperinteitä! Muualla maailmassa ei lakanoita kääritä samaan tapaan, vaan jokainen laskostaa ne miten parhaaksi katsoo.

Yhtenä päivänä tällä viikolla autoin Susannaa viikkaamaan lakanoita, kun Monika ei ollut paikalla. Samalla lailla hän sen teki kuin minäkin, mutta lakanan vetämistä hän ei tuntenut, siis sitä vaihetta, kun lakana on taiteltu neljään osaan ja sen molemmissa päissä olevat viikkaajat venyttelevät sitä sen suoristamiseksi. Yritin selittää sitä hänelle, mutta hän pysyi omassa metodissaan ja ravisteli lakanaa niin kuin mattoa ravistellaan. Hyvä on, ajattelin, hän pitäköön tyylinsä.

Eilen kaupassa ruokaostoksilla näin pakastearkussa paketin mustikoita. Yhtäkkiä minut valtasi koti-ikävä, minun oli pakko saada mustikoita. Eivät ne olleet kotimetsien mustikoita, vaan eteläafrikkalaisia isoja puutarhamustikoita, mutta maistuivat silti hyviltä. Aivan mustikoilta!

Swakopmund, The Finnish School, 7.4. klo 17.18

Säätä ei voi valita, sen totesimme tänään. Olimme tilanneet puolen päivän meriretken, ja vene lähtee merelle, oli sää mikä tahansa. Viime päivien säät ovat olleet vaihtelevia: pääsiäissunnuntaina oli pilvistä ja vilpoista, maanantaina aamusta lähtien aurinkoista ja lämmintä. Eilen taivas kirkastui välillä, välillä taas vetäytyi pilveen.

Mutta tänään oli sumuista eikä pilvipeitto väistynyt. Ja merellä oli kylmä. Panin päälle kaiken mahdollisen: lyhythihaisen t-paidan lisäksi pitkähihaisen pumpulipaidan, villatakin ja tuulenpitävän huppuanorakin. Silti palelin. Mutta mitä siitä, kun retki muuten oli antoisa.

Flamingoja, pelikaaneja, komaraneja, lokkeja, meripääskyjä ja lukuisia muita lintulajeja, hylkeitä, delfiinejä, qualleneja ja harvinaisia mola-mola-kaloja… Meri elää!

Laivapoika Jacksonilla oli mukana ämpärillisen pikkukaloja, joilla hän yritti houkutella sataman vesissä asustavaa hyljettä hyppäämään laivaamme, joka oli matala katamaraani. Mutta hylje oli varmaan kylläinen eikä tavoitellut kaloja, vaikka ui perässä pitkän matkan sulavasti perhostellen. – Se on vielä oppipoika, selitti Jackson ja opetti hyljettä hyppäämään vedestä kalan perään.

Pelikaanit sen sijaan olivat ahneita kaloille. Ne lensivät kauniisti kaartaen tarjotun kalan ohi ja sieppasivat sen suuhunsa. Lokit yrittivät kirkuen päästä saaliinjaolle, mutta Jackson suosi pelikaaneja.
    Katamaraani ajoi keinotekoisen quano-saaren ohi. Iltapäivisin sillä majailee tuhansia lintuja, niin pelikaaneja kuin lokkejakin, ja ne jättävät laajalle tasolle ulosteensa, niin että muutamassa viikossa sitä kertyy parinkymmenen sentin kerros. Se on arvokasta lannoitetta ja se kerätään säännöllisesti talteen. Puhtaita seteleitä, selostaa retkemme johtaja.

Reitti kiersi Pelikanpointin, hiekkaniemimaan Walvis Bayn eteläpuolella. Siellä majailee hyljeyhdyskuntia ja flamingoja. Flamingot ovat eteerisiä siroja pitkäkoipisia lintuja, ja kun ne lähtevät lentoon, niitten siipien hehkuva puna piirtyy selkeänä mustaa siivenreunaa vastaan. Lumoavan kaunis näky!

Pelikanpointin ja mantereen väliin jäävässä laguunissa majailee jopa 20 000 flamingoa, mutta ne eivät pesi siellä, vaan Etosalla, ja siellä vain niinä vuosina, kun sadekausi on niin runsas, että Etosan tasanko peittyy veteen. Mutta mistä linnut tietävät, milloin Etosalla on vettä? Muutama lintu lentää Etosalle – 500 kilometrin matkan linnut taittavat yhdessä yössä – ja jos ne eivät palaa, toiset tietävät, että vettä on riittävästi pesimiseen ja lähtevät matkalle.

Pitkään viivyimme tarkkailemassa suurta mola-mola -kalaa, joka viihtyi lähellä veden pintaa ja heilautti välillä eväänsä kuin haikala. Delfiinit eivät suostuneet näyttäytymään kunnolla, vain niitten selkä vilahti veden pinnalla.

Meille oli luvattu laivalla välipala, joka oli tietenkin merihenkinen: ostereita, mustekalaa, kalapullia, paneerattuja kalafileitä… En ole osterien ystävä, mutta ne, jotka niistä pitivät, saivat kerrankin napsia niitä tarpeekseen.

Meri Walvis Bayn sataman lähettyvillä oli täynnä laivoja. Satamaan oli tungosta, laivat joutuivat odottamaan kauempana vuoroaan. Yksi niistä näytti surulliselta romulta, ja kuulimme, että viikko aikaisemmin siinä oli ollut tulipalo. Laivan kohtaloa ei oppaamme tiennyt.

Swakopmund, The Finnish School, 6.4. klo 17.14

– Tänään menemme kirjastoon, tänään emme mene kirjakauppaan! ilmoitti matkakumppani suomeksi varmalla äänellä heti herättyään. Kieliopinnot alkavat hitaasti mutta varmasti tuottaa tuloksia. Välistä hän on ymmällään: menemme ´kirjastoon´ tai ´taloon´, miksi siis menemme ´mökille´ emmekä ´mökkiin´?

Tänään tosiaan menimme taas kirjastoon. Voisin viettää siellä päiviä, vanhojen päivälehtien tutkiminen on kiinnostavaa. Pahaksi onneksi kirjasto pitää lounastauon klo 13–15, ja kun mieluummin syömme ateriat kotona, on vaikea tietää, missä ja miten viettäisimme väliajan.

Ei meidän anneta istua suljetussa kirjastosalissa, vaikka vannoisimme olevamme hiirenhiljaa lehtien äärellä. Valokuvaaminenkin on sallittua, mitä vahinkoa me siellä voisimme tehdä?

Matkalla kirjastoon näimme pienen ilmoituksen: savukalaa ja muita maalaistuotteita myynnissä. Palatessa ostimme catfish -paketin, kotona keitin perunoita ja söimme niitten kanssa kalaa. Yhtäkkiä mieleeni pulpahti laulu nuoruusajoilta, Greenleaves: …when the catfish is flying as high as the sky…

En muista laulun sanoja kokonaisuudessaan, vain fragmentteja: it was good to be young then, when the green leaves of summer are calling me home... Aivan niin se ei taida mennä, mutta sinnepäin. (Kenties joku lukijoista muistaa sanat?). Catfish ei vetänyt vertoja kotoiselle savusiialle, mutta maistui se silti.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.