Maija Asunta matkustaa tammikuusta huhtikuuhun Namibiassa, jossa hän työskenteli jo vuonna 1971 Suomen Lähetysseuran opettajana. Seuraa Maijan matkaa - lue uusimmat kuulumiset! Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Swakopmund, The Finnish School, 11.4. klo 16.20

Toinen aurinkopäivä peräjälkeen, juuri kun olemme henkisesti sanomassa hyvästejä Namibialle! Kenties se haluaa viestittää meille: tulkaa vielä kerran?

Olemme vain istuskelleet ulkona ja lukeneet koko päivän. Järjestin aamulla aikakauslehtipinon asuntomme television alla. Siinä on kaikenkielisiä ja varsin sekalaisia julkaisuja: Namibian turisti-infoja, suomalaisia aikakauslehtiä, lastenlehtiä, lauluvihkosia, lähetyslehtiä ja suomalaisia uskonnollisia lehtiä. Kenties on helpompi löytää selailumateriaalia, jos lehdet ovat kielellisesti eri pinoissa, ajattelin.

Yhden löytämistäni vihkosista ajattelen ottaa mukaani ja viedä tädilleni Suomeen, en usko, että se kiinnostaa ketään täällä. Se on Arvo Raholan Lauluja (julkaisija Ruovesi-seura ja Ruovesi-säätiö), ja siinä on omistuskirjoitus: "Kirstille jouluna 1974, kotoisia musiikkilämpimäisiä siunatun joulun toivotuksin, Heta + väki“.

Nimensä mukaisesti vihko sisältää Arvo Raholan säveltämiä ja sanoittamia lauluja, nimenomaan kuorosovituksia, alkaen Ruoveden laulusta ja päättyen Elokuun iltaan ja Pieneen serenadiin.

Eilen kävin Vinetan ruokakaupassa, tänä iltana saamme ruokavieraita. Poikkesimme viikolla kaupunginsairaalassa viemässä meme Leenalle valokuvia Walvis Bayn retkestä, ja hän ilmoitti itsensä ja veljenpoikansa Ananiaksen ja Simonin vieraiksemme tänään. Teen Janssonin kiusausta, olen jo pari kertaa sitä kokeillut, ja se onnistuu yksinkertaisin välinein ja raaka-ainein.

Jälkiruokakin on yksinkertainen: kuorin suuren pehmeän papaijan, poistan siemenet ja leikkaan sen paksuiksi siivuiksi, niin että keskelle jää tyhjä kolo. Sen täytän jogurtilla, jonka maustan mangonektarilla.

– Ole uskollinen, hyvästeli matkakumppani minut kauppaan lähtiessäni, matkaa sinne on puolisen kilometriä. Hetkinen, mistä muistan samat sanat?

Palasin portilta takaisin kertomaan, että vuonna 1971, kun olin opettajana täällä Swakopin suomalaisessa koulussa, kolmen oppilaani isä Veikko Teinilä tapasi sanoa vaimolleen samoin, kun he jostain syystä joutuivat viettämään joitakin päiviä erossa toisistaan. Kauppamatkalla käväisi mielessä ajatus, mahtaako Veikko Teinilä vielä elää…

Kun tänään selailin suomalaisia lehtiä, joukossa muutamia uusiakin, löysin Veikko Teinilän muistokirjoituksen, jonka oli kirjoittanut Mari Teinilä, nuorin hänen lapsistaan. Veikko Teinilä on kuollut viime marraskuussa, luin lehdestä. Rauha hänen sielulleen!

Swakopmund, The Finnish School, 10.4. klo 11.23

Mikä päivä! Jo aamulla paistoi aurinko kirkkaansiniseltä taivaalta, Swakopissa harvinaista. Aamut ovat usein sumuisia, ja varsinkin nyt, kun syksy jo tekee tuloaan, viipyy sumu sitkeästi kaupungin ja rannan yllä. Mutta tänään on toisin!

Olen istunut kaksi tuntia keittiön portaalla lukemassa, on aika tulla sisälle, muuten saan liikaa aurinkoa. Ensimmäisen kerran otan tietoisesti aurinkoa. Mielessäni lasken päiviä: keskiviikkoaamuksi olemme tilanneet Townhoppers-bussin hakemaan meidät Windhoekiin ja pari päivää myöhemmin on lento Eurooppaan. Aikamme Namibiassa on käymässä vähiin. Emme ole halunneet tiedostaa sitä, emme puhu siitä, mutta kumpikin muistaa: vain viikko jäljellä…

Olen juuri lukenut kaksi pientä kirjasta saneista, Namibian alkuperäisistä asukkaista, joita ennen nimitettiin bushmanneiksi. Ryhmä ei ole yhtenäinen, koska sanit elävät eri puolilla Namibiaa, Etelä-Afrikkaa, Angolaa ja Botswanaa. Nykyään lasketaan saneja olevan viisi eri pääryhmää, joissa on edelleen useita alaryhmiä. Vuonna 1994 heitä arvioitiin olevan kaiken kaikkiaan noin 45 000.

Kädessäni on Ilse Schatzin kirja "Unter Buschleuten" (Bushmannien seurassa). Ilse Schatz ja hänen miehensä omistivat farmin Tsumebin lähettyvillä, ja farmin työntekijät olivat saneja. Vähitellen farmin emäntä, Missis, voitti klaanin johtajan, parantajan ja poppamiehen luottamuksen ja sai tietää eri lääke- ja myrkkykasveista ja muista parannusmetodeista sekä ryhmän rituaaleista.

Hän otti osaa alustalaistensa elämään, hänet kutsuttiin aina paikalle, kun joku synnytti tai kun kuolema vieraili sanien yhdyskunnassa. Hänen välittämänsä tiedot ovat ensikäden tietoja ja sen takia erittäin mielenkiintoisia.

Aikaisemmin luin tri Hélenè de Kokin kirjasen "By the Roadside" (Tien pakalla), joka kertoo runollisen, mutta masentavan tarinan Etelä-Afrikan saneista, erityisesti ryhmästä, joka yhä viettää kiertolaiselämää ja jonka ainoa omaisuus on usein vain pari aasia, aasinrattaat ja kolmijalkapata, jonka alle voi virittää tulen missä vain. Välillä asetutaan jollekin farmille ja tehdään siellä töitä, mutta sitten tie taas vetää, tavarat pakataan kärryille ja lähdetään matkalle.

Kirjoittaja kertoo fragmentteja eri henkilöitten elämästä, seuraa klaanin jäsenten kohtaloita jonkin matkaa, mutta jättää usein tarinan avoimeksi. Olisin halunnut tietää, mitä lopulta tapahtui kuvatulle henkilölle.

Swakopmund, The Finnish School, 9.4. klo 21.32

Saunailta. Saunasta palattua tulee Susanna juttelemaan. – Ja huomenna menette taas saunaan? hän kysyy. – Huomenna? Emme me huomenna sauno. – Mutta lauantai on suomalaisten saunapäivä, kaikki suomalaiset menevät saunaan lauantaina. Susanna itsekin saunoo lauantaisin, koska talon sääntöjen mukaan lauantaisauna on ilmainen.

Huomaan huvittuneena, että monet sellaiset perinteet, joista ei enää koto-suomessa pidetä tiukasti kiinni, elävän vahvoina ulkomailla: Namibiassa lauantai on suomalaisten saunapäivä, niin on aina ollut ja tulee olemaan niin kauan kuin täällä suomalaisia on.

En tiedä, onko Suomessa enää yhtenäistä tapaa laskostaa lakanoita, mutta minun nuoruudessani ne mankeloitiin ja käärittiin tiukalle rullalle, joka oli kuin pieni halko. Samanlaisia halkoja on täällä liinavaatekaapissa, ja matkakumppani nauraa niille hyväntahtoisesti: - Täällä noudatetaan suomalaisperinteitä! Muualla maailmassa ei lakanoita kääritä samaan tapaan, vaan jokainen laskostaa ne miten parhaaksi katsoo.

Yhtenä päivänä tällä viikolla autoin Susannaa viikkaamaan lakanoita, kun Monika ei ollut paikalla. Samalla lailla hän sen teki kuin minäkin, mutta lakanan vetämistä hän ei tuntenut, siis sitä vaihetta, kun lakana on taiteltu neljään osaan ja sen molemmissa päissä olevat viikkaajat venyttelevät sitä sen suoristamiseksi. Yritin selittää sitä hänelle, mutta hän pysyi omassa metodissaan ja ravisteli lakanaa niin kuin mattoa ravistellaan. Hyvä on, ajattelin, hän pitäköön tyylinsä.

Eilen kaupassa ruokaostoksilla näin pakastearkussa paketin mustikoita. Yhtäkkiä minut valtasi koti-ikävä, minun oli pakko saada mustikoita. Eivät ne olleet kotimetsien mustikoita, vaan eteläafrikkalaisia isoja puutarhamustikoita, mutta maistuivat silti hyviltä. Aivan mustikoilta!

Swakopmund, The Finnish School, 7.4. klo 17.18

Säätä ei voi valita, sen totesimme tänään. Olimme tilanneet puolen päivän meriretken, ja vene lähtee merelle, oli sää mikä tahansa. Viime päivien säät ovat olleet vaihtelevia: pääsiäissunnuntaina oli pilvistä ja vilpoista, maanantaina aamusta lähtien aurinkoista ja lämmintä. Eilen taivas kirkastui välillä, välillä taas vetäytyi pilveen.

Mutta tänään oli sumuista eikä pilvipeitto väistynyt. Ja merellä oli kylmä. Panin päälle kaiken mahdollisen: lyhythihaisen t-paidan lisäksi pitkähihaisen pumpulipaidan, villatakin ja tuulenpitävän huppuanorakin. Silti palelin. Mutta mitä siitä, kun retki muuten oli antoisa.

Flamingoja, pelikaaneja, komaraneja, lokkeja, meripääskyjä ja lukuisia muita lintulajeja, hylkeitä, delfiinejä, qualleneja ja harvinaisia mola-mola-kaloja… Meri elää!

Laivapoika Jacksonilla oli mukana ämpärillisen pikkukaloja, joilla hän yritti houkutella sataman vesissä asustavaa hyljettä hyppäämään laivaamme, joka oli matala katamaraani. Mutta hylje oli varmaan kylläinen eikä tavoitellut kaloja, vaikka ui perässä pitkän matkan sulavasti perhostellen. – Se on vielä oppipoika, selitti Jackson ja opetti hyljettä hyppäämään vedestä kalan perään.

Pelikaanit sen sijaan olivat ahneita kaloille. Ne lensivät kauniisti kaartaen tarjotun kalan ohi ja sieppasivat sen suuhunsa. Lokit yrittivät kirkuen päästä saaliinjaolle, mutta Jackson suosi pelikaaneja.
    Katamaraani ajoi keinotekoisen quano-saaren ohi. Iltapäivisin sillä majailee tuhansia lintuja, niin pelikaaneja kuin lokkejakin, ja ne jättävät laajalle tasolle ulosteensa, niin että muutamassa viikossa sitä kertyy parinkymmenen sentin kerros. Se on arvokasta lannoitetta ja se kerätään säännöllisesti talteen. Puhtaita seteleitä, selostaa retkemme johtaja.

Reitti kiersi Pelikanpointin, hiekkaniemimaan Walvis Bayn eteläpuolella. Siellä majailee hyljeyhdyskuntia ja flamingoja. Flamingot ovat eteerisiä siroja pitkäkoipisia lintuja, ja kun ne lähtevät lentoon, niitten siipien hehkuva puna piirtyy selkeänä mustaa siivenreunaa vastaan. Lumoavan kaunis näky!

Pelikanpointin ja mantereen väliin jäävässä laguunissa majailee jopa 20 000 flamingoa, mutta ne eivät pesi siellä, vaan Etosalla, ja siellä vain niinä vuosina, kun sadekausi on niin runsas, että Etosan tasanko peittyy veteen. Mutta mistä linnut tietävät, milloin Etosalla on vettä? Muutama lintu lentää Etosalle – 500 kilometrin matkan linnut taittavat yhdessä yössä – ja jos ne eivät palaa, toiset tietävät, että vettä on riittävästi pesimiseen ja lähtevät matkalle.

Pitkään viivyimme tarkkailemassa suurta mola-mola -kalaa, joka viihtyi lähellä veden pintaa ja heilautti välillä eväänsä kuin haikala. Delfiinit eivät suostuneet näyttäytymään kunnolla, vain niitten selkä vilahti veden pinnalla.

Meille oli luvattu laivalla välipala, joka oli tietenkin merihenkinen: ostereita, mustekalaa, kalapullia, paneerattuja kalafileitä… En ole osterien ystävä, mutta ne, jotka niistä pitivät, saivat kerrankin napsia niitä tarpeekseen.

Meri Walvis Bayn sataman lähettyvillä oli täynnä laivoja. Satamaan oli tungosta, laivat joutuivat odottamaan kauempana vuoroaan. Yksi niistä näytti surulliselta romulta, ja kuulimme, että viikko aikaisemmin siinä oli ollut tulipalo. Laivan kohtaloa ei oppaamme tiennyt.

Swakopmund, The Finnish School, 6.4. klo 17.14

– Tänään menemme kirjastoon, tänään emme mene kirjakauppaan! ilmoitti matkakumppani suomeksi varmalla äänellä heti herättyään. Kieliopinnot alkavat hitaasti mutta varmasti tuottaa tuloksia. Välistä hän on ymmällään: menemme ´kirjastoon´ tai ´taloon´, miksi siis menemme ´mökille´ emmekä ´mökkiin´?

Tänään tosiaan menimme taas kirjastoon. Voisin viettää siellä päiviä, vanhojen päivälehtien tutkiminen on kiinnostavaa. Pahaksi onneksi kirjasto pitää lounastauon klo 13–15, ja kun mieluummin syömme ateriat kotona, on vaikea tietää, missä ja miten viettäisimme väliajan.

Ei meidän anneta istua suljetussa kirjastosalissa, vaikka vannoisimme olevamme hiirenhiljaa lehtien äärellä. Valokuvaaminenkin on sallittua, mitä vahinkoa me siellä voisimme tehdä?

Matkalla kirjastoon näimme pienen ilmoituksen: savukalaa ja muita maalaistuotteita myynnissä. Palatessa ostimme catfish -paketin, kotona keitin perunoita ja söimme niitten kanssa kalaa. Yhtäkkiä mieleeni pulpahti laulu nuoruusajoilta, Greenleaves: …when the catfish is flying as high as the sky…

En muista laulun sanoja kokonaisuudessaan, vain fragmentteja: it was good to be young then, when the green leaves of summer are calling me home... Aivan niin se ei taida mennä, mutta sinnepäin. (Kenties joku lukijoista muistaa sanat?). Catfish ei vetänyt vertoja kotoiselle savusiialle, mutta maistui se silti.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sirpa ja Reijo Lyytikäinen viihtyvät Pärnussa. Kesäisin he nauttivat kaupungin vehreydestä, talvisin hiljaisuudesta.
Sirpa ja Reijo Lyytikäinen viihtyvät Pärnussa. Kesäisin he nauttivat kaupungin vehreydestä, talvisin hiljaisuudesta.

Sirpa ja Reijo Lyytikäinen muuttivat merenrantakaupunkiin, vaikkeivät ole uimareita. Pärnussa heitä viehättävät kodikkuus, näppäryys ja puistot.

Iltapäivän viisto valo kirkastaa värit. Se läikehtii Pärnun Koidula-puiston kukissa ja saa Sirpa Lyytikäisen oranssin hameen suorastaan hohtamaan.

Pärnussa kahdeksan vuotta asuneet Sirpa ja Reijo Lyytikäinen kävelevät päivittäin kaupungin puistoihin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat heistä niin tavattoman kauniita. Ja ne ovat. Puistojen kukkatulva suorastaan hengästyttää.

– Ajattele, tämänkin väriloiston tilalla oli joskus kaatopaikka! Sirpa sanoo.

Pärnu on ollut alun perin linnake, ja Tallinnan portiksi kutsuttu kaariportti on ainoa 1600-luvulta säilynyt balttialainen portti.
Pärnu on ollut alun perin linnake, ja Tallinnan portiksi kutsuttu kaariportti on ainoa 1600-luvulta säilynyt balttialainen portti.

Kävely voittaa porealtaat

Pärnun 800-vuotinen historia ei ole pelkkää kukkaloistoa. Kun Sirpa ensi kerran 1980-luvulla kävi Pärnussa, kaupunki oli apean oloinen. Matkalta ei jäänyt mieleen yksikään puisto.

Vasta kymmenen vuotta myöhemmin Pärnu alkoi kiinnostaa Virossa viihtyvää pariskuntaa.

– Pikkukaupungin tiivis tunnelma veti meitä puoleensa. Täällä on samanlaista kuin meidän kotikulmillamme Porvoossa, vain leppeämpi ilma.

Itävaltalaistyylisessä ravintola Edelweississa on hyvä hinta-laatusuhde.
Itävaltalaistyylisessä ravintola Edelweississa on hyvä hinta-laatusuhde.

Kesäisin kaupunki tulvehtii turisteja, pitkällä rannalla saattaa lekotella kerralla kuusituhatta ihmistä. Hiekkaranta ja kylpylät, joita kaupungissa on ollut parisataa vuotta, ovat Pärnun vetonaulat.

– Me emme käy niissä koskaan, ne eivät ole meidän juttumme, Reijo nauraa.

Lyytikäiset eivät myöskään pulikoi kotikaupunkinsa kuuluisan matalassa rantavedessä.

– Mutta me kävelemme rannalla. Yli kahden kilometrin pituinen aallonmurtaja on mukava etappi, Reijo kertoo.

Aallonmurtaja on vaativa päivälenkkikohde.
Aallonmurtaja on vaativa päivälenkkikohde.

Koti kerrostalossa

Lyytikäiset ostivat nykyisen kerrostalohuoneistonsa, kun he jäivät Suomessa eläkkeelle. Jo sitä ennen he olivat monena vuonna lomiensa ajaksi vuokranneet kaupungista asunnon. He tutustuivat kaupunkiin lukemalla sen historiaa, opiskelemalla kielen ja tietysti kävelemällä.

– Elämä on huoletonta, kun kaikki on kävelyetäisyydellä, meri, puistot, kaupat, tori ja kahvilat.

Jos Lyytikäisille tulee vieraita, he esittelevät heille ensimmäiseksi puistot. Sitten kävellään merenrantaan, tarkastetaan vanha kaupunginportti ja istahdetaan yhteen Pärnun monista kahviloista.

– Kahvilat ovat todella viehättäviä, vaikka palvelukulttuurissa on vieläkin vähän parannettavaa, Sirpa toteaa.

Kevät on mukavinta ottaa vastaan Virossa. Se saapuu sinne hieman aikaisemmin kuin lahden yli Suomeen.

Virolaisten ystävien luona kyläillessä Sirpa on huomannut eroavuuksia niin kahvittelu- kuin keskustelutavoissa. Virossa emäntä esimerkiksi lohkoo aina tarjottavan valmiiksi.

– Kahvipöytäkeskustelussa virolainen lopettaa lauseen niin-sanaan. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että se on eräänlainen piste, ei uuden keskustelun aloitus.

Rantaniityltä on mukava aloittaa lenkki.
Rantaniityltä on mukava aloittaa lenkki.

Huhtikuu tuo valkovuokot

Lyytikäiset viihtyvät Pärnussa läpi vuoden. Hiljaisen talven jälkeen kevät ja alkukesä koittavat Pärnuun aavistuksen aikaisemmin kuin Suomeen. Ensin saapuvat linnut, sitten turistit.

Sellaisia Lyytikäisetkin osaavat olla. Pärnusta on lyhyt matka naapuriin, Latviaan ja Liettuaan.

– Kun suomalaiset tulevat halvemman ruuan ja juoman perässä Viroon, täältä lähdetään samalla ajatuksella Liettuaan ja Latviaan, Reijo hymähtää.

Pärnun hiekkaranta on pitkä ja hienohiekkainen.
Pärnun hiekkaranta on pitkä ja hienohiekkainen.

Halpojen hintojen sijaan Lyytikäiset reissaavat elämysten ja eri kulttuurien perässä.

– Alle tunnissa Pärnusta pääsee matkustamaan Keski-Euroopan täysin katoliseen maailmaan.

Mutta kevät on Lyytikäisistä mukava ottaa vastaan Pärnussa. Katsella, kuinka se nousee maasta valkovuokkomattoina ja levittää värit taas ympäri kaupunkia.

Seikkaile Pärnussa!

Kahvilat

  • Pagaripoisid on ihana runsaudensarvi. Puhavaimu 11.
  • Kylpyläalueen klassikkopaikasta Rannakohvikista avautuu upea merinäköala. Ranna puiestee 3.
  • Luomukahviloita on useita. Mahedikissa kaikki tarjottavat valmistetaan itse. Puhavaimu 20.

Kahviloita Pärnussa riittää. Porkkanakakku on luomukahvila Mahedikista.
Kahviloita Pärnussa riittää. Porkkanakakku on luomukahvila Mahedikista.

Puistot

  • Kansallisrunoilija Lydia Koidulan mukaan nimetyssä puistossa solisee ja kukkii. Kuninga 25.
  • Lastenpuisto on vilkas. Sen paikalla oli ennen tori. Ruutlin ja Veekadin kulma.
  • Rantaniityltä lähtee kävelyreitti siltoineen. Upeat näkymät. Ranna puiestee 9.

Nähtävyydet

  • Pärnu Muuseum Rakkaus 1900-luvun alun taiteessa on teemana taidenäyttelyssä, joka on avoinna 31.5. asti. Pärnu Muuseum, Aida 3. parnumuuseum.ee
  • Viron ensimmäinen nykytaiteen museo perustettiin 1990-luvulla juuri Pärnuun. Uue kunsti muuseum, Esplanaadi 10. chaplin.ee
  • Barokkityylinen Tallinnan portti sijaitsee rannassa. Pärnu oli alun perin linnake ja tämä kaariportti on ainoa 1600-luvulta säilynyt balttilainen portti. Sen läpi kulki postitie Tallinnaan, siitä nimi. Kuninga tänav 1.
  • Pärnun rannasta löytyvät kaikki kylpylät. Kaunis Mudaravila, nykyisin Hedon Spa, on kaupungin vanhin kylpylä. Rakennuksen suunnittelukilpaan osallistui myös nuori Alvar Aalto, muttei voittanut. Ranna 1.

Kävelykadut ovat kivoja. Matkailu-infon osoite on Uus tänav 4.
Kävelykadut ovat kivoja. Matkailu-infon osoite on Uus tänav 4.

Ostokset

  • Huhtikuun alussa remontin jälkeen avautunut tori on eläväinen ostosparatiisi. Vihannekset, marjat ja hedelmät ovat tuoreita ja hinnat huokeat. Torilla myydään mitä eksoottisimpia maataloustuotteita, joten matkailija voi tehdä löytöjä. Vana Turg, Suur-Sepa 18.
  • Suosituin ostoskatu on kävely- ja ostoskatu Ruutli. Se pursuaa matkamuisto- ja käsityömyymälöitä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Upeasti uudistuneen Matkaoppaan numero 2/2018 saa matkailuhullun menojalan vipattamaan.

Matkaopas 2/2018 on värikäs lehti täynnä mielenkiintoista asiaa matkustamisesta. Lehdestä löydät artikkeleita muun muassa näistä matkakohteista ja -aiheista:

  • Itä-Euroopan helmet. Vertailimme Krakovan, Kiovan, Prahan, Ljubljanan, Zagrebin, Vilnan, Belgradin ja Budapestin matkakohteina. Kenelle mikäkin sopii? Mitä kaupungeissa kannattaa tehdä?
  • Gambiaan sijoittuva matkareportaasi paljastaa, että pieni maa on loistava valinta ensimmäiseksi Afrikan-kohteeksi. 
  • Julkkiskokkien ravintolat ovat nyt supersuosittuja Tukholmassa. Testasimme Pohjoismaiden parhaan ja neljä muuta.
  • Toimittaja matkusti Ranskan Bordeaux'n ja kurkisti alueen viinitarhoihin.
  • Millainen on Formula 1 -matka? Sellaisen 31 kertaa tehnyt reissaaja kertoo vinkkinsä.
  • Miten joku uskaltaa nousta vieraan auton kyytiin? Missä kannattaa liftata ja missä ei? Peukalokyydin ekspertti paljastaa niksinsä.
  • Eläinsafarit ovat nousussa lähellä ja kaukana. Valitsimme kuusi ihaninta.
  • Millainen reissaaja on maailman korkeimmalle vuorelle ensimmäisenä suomalaisena naisena noussut Carina Räihä?
  • 11-sivuinen Dublin-kaupunkiopas kertoo kaiken oleellisen iloisesta Irlannin pääkaupungista. 

Hae oma lukupakettisi! Matkaopas 2/2018 lehtipisteissä 14.3.