Huom. Artikkelit käänteisessä järjestyksessä - uusin ylinnä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Oniipa, Lähetysseuran vierastalo 14.2.2010 klo 15.10

Tänään ei ole hyvä päivä: nousin ehkä aamulla liian nopeasti ja sain huimauskohtauksen, joka ei ota talttuakseen, vaikka lepäilin koko aamupäivän. Päivät ovat paahteisia, ja vaikka yritän juoda paljon, se ei ehkä sittenkään riitä.

Olimme sopineet menevämme klo 12 Nakayale-museoon, suomalaisen lähetystyön perustajan Martti Rautasen elämäntyötä esittelevään taloon, joka on hänen rakentamansa ja oli kauan hänen kotinsa Afrikassa.

Ja me menimme sinne ja vietimme talon viileitten paksujen seinien sisällä monta tuntia ja tutustuimme Rautasen työhön ja hänen perheensä elämään – museossa on suhteellisen paljon valokuvamateriaalia.

Ryhmäkuvasta, joka esittää ensimmäistä Afrikkaan lähdössä olevaa lähettijoukkoa, löydän myös Antti Piiroisen, jonka haudalle muutama päivä sitten veimme kukkia.

Rautanen meni naimisiin Reinin lähetyksen työntekijän Kleinschmiedin 18-vuotiaan tyttären Friedan kanssa, ja perheelle syntyi yhteensä yhdeksän lasta. Vain kolme heistä sai kasvaa aikuiseksi, muut kuolivat jo lapsina.

Frida, kuvissa laiha ja ankarakatseinen nainen, sen sijaan eli yli 80-vuotiaaksi. Museossa on vanhenevasta Fridasta yksi kuva, jossa hän näyttää lempeältä, armolliselta.

Ehkä hän ei pitänyt valokuvaamisesta, tai se oli vuosisadan alussa niin tärkeä toimitus, että ilmeen oli oltava tiukka.

Tutustuimme myös Rautasen talon lähellä olevaan ensimmäiseen suomalaisten rakentamaan ambokirkkoon, joka on kunnostettu vuonna 1977, noin sata vuotta rakentamisen jälkeen, ja tutkimme vanhan hautausmaan, jolla suurin osa Rautasen perheestä lepää. Samalla hautausmaalla on muitakin suomalaisten hautoja.

Kirjoittaessamme nimemme museon vieraskirjaan huomasimme, että Suomen opetusministeri oli viikko pari aikaisemmin vieraillut siellä delegaationsa kanssa.

Museon vastuuhenkilö, meme Magdaleena hämmästeli sitä, että ministeri oli niin nuori, “aivan kuin 27-vuotias tyttö!” En ole tarkkaan perillä asiasta, mutta arvelin, että opetusministerillämme kenties on ikää vähän enemmän.

Matkakumppani lisäsi siihen: “Suomalaiset naiset näyttävät usein ikäänsä nuoremmilta.” Good for him!

Viime yön meitä vartioi kivääri kainalossa nuori ambonainen, joka ilmestyi taas illansuussa pihaamme. Eilen söimme saunan jälkeen spagettia Timon ja Riitan kanssa, ja kun he lähtivät kotiinsa, kysyi vartija, jäikö ateriasta tähteitä, hän olisi niistä kiitollinen, hänellä oli nälkä.

Tänään meillä ei ollut antaa hänelle muuta kuin rasia sardiineja ja muutama siivu leipää, mutta nekin tuntuvat hänelle maistuvan. Matkamme jatkuu huomenna kohti Ruacanan putouksia.

Oniipa, Lähetysseuran vierastalo 13.2.2010 klo 15.37

Täällä me nyt asumme kuin pappilan saleissa – vanha pappila tämä vierastalo onkin. Ja illalla on sauna! Päivä on paahtavan kuuma, se lupaa ukkosta, kertoi Aina, ambolainen “talonmiehemme”, ja jyrinä on jo alkanut.

Eilen vierailimme Ombili-farmilla, ja vierailu jää mieleeni, toden totta! Vastuu projektista on monihenkisellä säätiöllä, mutta työtä johtaa käytännössä namibialaissyntyinen saksalaispariskunta Schulz – kummallakin agraarikoulutus ja tausta –, joka on tullut farmille vasta pari kuukautta sitten.

Huumorintajuinen mies kertoi projektin taustan ja historiaa ja näytti meille oppilaitten asuntolan, suurkeittiön, puutarhan, kankaanpainantaverstaan, ja sitten istuimme mukavasti kahville ja – jouduimme yllättäen poliittiseen keskusteluun.

En voi olla yhtä mieltä isäntämme kanssa, joka ei pitänyt apartheidiä mitenkään tuomittavana, sillä "jokaisessa yhteiskunnassahan sitä harjoitetaan, vahinko tapahtui vain siinä, että Etelä-Afrikan systeemille annettiin erityinen nimi", hän selitti.

Keskustelu pysyi rauhallisena, vaikka esitinkin tiukan vastalauseeni: missään muualla kuin eteläisessä Afrikassa ei ole systemaattisesti evätty valtaväestöltä perusoikeuksia, nimittäin oikeutta passiin, oikeutta matkustaa vapaasti omassa maassaan ja oikeutta asua, missä haluaa.

Sosiaalinen aspekti ja siitä johtuva eriarvoisuus on sittenkin aivan muuta kuin Etelä-Afrikassa ja Namibiassa harjoitettu politiikka sellaisena kuin se oli ennen Namibian itsenäistymistä.

Itse projekti on alkanut yksityisten ihmisten halusta auttaa ihmisryhmää, joka on ollut avun tarpeessa. (Näihin yksityishenkilöitten alkuun panemiin hankkeisiin törmää siellä täällä, täälläkin, Luojankiitos. Siitä lisää myöhemmin.)

Namibian itsenäisyystaistelun vuosina värväsi Etelä-Afrikan armeija joukkoihinsa saneja, jotka ovat tunnettuja taidostaan seurata jälkiä luonnossa.

Heille maksettiin sama palkka kuin muillekin sotilaille, sotilasarvon mukaan. San-sotilas elätti palkallaan koko klaanin, se oli hänelle ennenkuulumattoman iso summa rahaa. Itsenäisyystaistelua johti SWAPO (South-West-African-Peoples-Organisation), joka on etupäässä maan pohjoisosassa asuvien ovambojen liike (ja nykyään puolue).

Kun itsenäisyys saavutettiin 21.3.1990, ei sanien ollut helppo jäädä asumaan Ambomaalle, jossa muutamat ryhmät olivat perinteisesti asuneet.

Saksalaissyntyinen Klaus-Jochen Mais-Rische, jolla oli Hedwigsdlust-niminen farmi Etosan lähellä, tunsi sanien ongelmat ja halusi tarjota heille paikan, jossa he voisivat turvallisesti elää.

Vuonna 1989 hän organisoi ryhmämuuton Ambolaalta kohti etelää, ja tarkoitus oli asettua Tsintsabiksen lähettyville, jossa jo entuudestaankin asui saneja. Mais-Rische lähetti hallitukselle virallisen anomuksen sopivan maa-alueen osoittamiseksi näille vaeltaville saneille, mutta ei koskaan saanut vastausta kirjeeseen.

Kun muuta ratkaisua ei ollut, sanit asettuivat asumaan Mais-Rischen farmille. He rakensivat sinne majansa, perustettiin puutarha, alettiin viljellä hirssiä ja maissia.

Vuonna 1993 aloitti koulu toimintansa, vuotta myöhemmin Kindergarten. Projektin tueksi löytyi saksalaisia lahjoittajia, joitten rahoituksen avulla ostettiin farmilta 3000 hehtaaria maata ja perustettiin taustasäätiö.

Itse farmille jäi vielä yli 10 000 hehtaarin suuruinen alue, joka on ensisijassa karjafarmi. Sanit saavat kuitenkin liikkua alueella ja harjoittaa ikimuistoisista ajoista tuntemaansa hedelmien, juurien ja kaiken muun luonnosta löytyvän syötäväksi kelpaavan keräilyä.

Metsästys ei ole enää laillista, siitä heidän on täytynyt luopua. Ombili-projekti huolehtii tällä hetkellä noin 400 sanista.

Kun tulimme projektin pihaan, oli koulussa juuri välitunti. Joukko eri-ikäisiä lapsia kirmasi pihalla, kaikilla oli siistit koulupuvut, sininen paita ja harmaa hame tai housut. Jotkut huikkasivat meille tervehdyksensä, joku neuvoi tien toimistoon.

Sitten kumisi koulukello – rakennuksen nurkalla riippuva tyhjä kaasupönttö – ja lapset juoksivat kukin taholtaan luokkahuoneensa oven eteen ja asettuivat jonoihin. Milloin olen viimeksi nähnyt koululaisten jonoja koulun oven edessä!?

Saksalainen järjestys ja siisteys oli silmiinpistävä. (Peruskoulussa, esikoulussa ja Kindergartenissa on tällä hetkellä noin 260 lasta.)

Ongelmia? Niitä on viljalti, kertoi toiminnanjohtaja. Mitä teet, kun 16-vuotias koulutyttö naitetaan perinteen mukaan jollekin vanhalle miehelle? Tyttö menee kotiin viikonlopuksi ja palaa sieltä maanantaina kouluun; koulutehtävät ovat tekemättä, hän on palvellut aviomiestä, keittänyt ruokaa, mies on ehkä juonut koko viikonlopun.

Tyttö riitelee koulussa opettajien kanssa, eivät he ole hänelle enää auktoriteetteja vaan aviomies. Entä, kun ehkäisyneuvonta ei mene perille, vaan alkoholisoituneeseen perheeseen syntyy joka vuosi uusi lapsi?

HIV ei kuulemma ole sanien parissa ongelma, muut sukupuolitaudit kyllä.
Ongelmia voi yrittää ratkoa neuvottelemalla heimopäällikön kanssa. Uskotteko, että hän ottaa näkökantanne vakavasti? kysyn toiminnanjohtajalta.

Hän vastaa: “Meillä on suorat, avoimet välit. Selitän asian, heimopäällikkö sanoo harkitsevansa sitä: hän kertoo sytyttävänsä tulen ja kypsentävänsä siinä lihaa, ja kun hän tuntee nenässään kypsyvän lihan kutkuttavan tuoksun, hän kysyy siltä, mikä on oikea ratkaisu ongelmaan, ja tuoksu vastaa hänelle.”

Jos joku sanoo minulle, ettei yksi ihminen voi tehdä mitään suurten ongelmien edessä, väitän vastaan: törmään usein ihmisiin, jotka ovat tehneet isoja asioita, eivätkä he ole mitenkään merkillisiä henkilöitä, vaan samanlaisia pulliaisia kuin sinä ja minä.

Täällä Oniipassa asuu tällä hetkellä sellainen henkilö tai pariskunta, Timo ja Riitta Lappalainen. Timo on optikko, joka on kerännyt rahaa Onandjokwen sairaalan hyväksi ja uusinut sen silmäklinikan, hankkinut sinne koneet ja laitteet, ja kaiken sen hän on vaimonsa kanssa rahoittanut eri tempauksilla: milloin hän on myynyt Martti Rautasen museon pihan hienoa hiekkaa pikkupulloissa, milloin kuivattuja mopanematoja – yksi Namibian kansallisherkuista! – rohkeille maistajille.

Nyt on suunnitteilla kansainväliset hiihtokisat Oniipan sillankorvan ruohikolla: muutama joukkue on jo ilmoittautunut, diplomaatit ja liikemiehet ovat saaneet kutsun kisoihin, eikä heitä päästetä lähtemään kotiinsa ilman runsaskätistä lahjoitusta, arvelen.

Virallisesti kaiken takana on Afrikan risti ry., joka tällä hetkellä maksaa palkkaa viidelle työntekijälle: kahdelle linssien hiojalle ja kolmelle ompelijalle.

Riitta suunnittelee kaavat, etsii kankaat ja leikkaa tekstiilituotteet (esiliinat, miesten namibialaismalliset paidat, naisten puserot, sohvatyynyn päälliset, lautasliinat jne.), ja ne ommellaan Oniipan ompelimossa ja valmiit tuotteet myydään Suomessa. On vain käärittävä hihat ja tehtävä jotakin, niin yksinkertaista se on. (www.okumona.fi)

Oniipa, Lähetysseuran vierastalo 12.2.2010 klo 22.24

Tänään en jaksa kirjoittaa enää mitään. Päivä on ollut täynnä elämyksiä, ne on ehdottomasti pantava muistiin, mutta toivon löytäväni siihen aikaa huomenna.

Jännitin matkalla, löydämmekö Oniipassa oikean talon; vietimme viime vuonna täällä pari yötä, mutta muistan ajoreitin loppuosan olleen mutkikkaan.

Sen takia pidimme huolta siitä, että pääsimme perille ennen auringonlaskua. Vierastalon ystävällinen naapuri auttoi löytämään viimeisen tienpätkän, siitä hänelle kiitos: hän jäi seuraamaan, ymmärsinkö oikein hänen ohjeensa, ja kun niin ei ollut, hän juoksi viittoen kadulle ja pinkoi edellämme, kunnes löysimme oikean portin.

Sen avasi aseistettu vartiomies, joka vahtii taloa koko yön, niin että turvassa olemme! (Täytyy kysyä paikan isännältä Jussi Hankelalta, onko vahti tarpeen vai onko kyse varotoimenpiteestä, kenties työllistämispolitiikasta.)

Illalla, kun väsyneinä hörpimme teetä keittiön pöydän äärellä, muistin yhtäkkiä, että oli Helena-tädin kuolinpäivä.

Vuosi sitten olimme Namibiassa Brandbergin juurella olevassa lodgessa aamiaisella, kun sain puhelun Suomesta ja tiedon 89-vuotiaan tätini lähdöstä. En päässyt hautajaisiin, itkin ikäväni illalla Khorixhas-hotellin kylpyhuoneessa, jossa seisoin kauan suihkun alla ja annoin vesien virrata

Sachsenheim lodge Lindequist-portin lähettyvillä 11.2.2010

Ihminen on merkillinen: hän antautuu suoranaisiin vaaratilanteisiin ja nauttii sitten siitä, että mitään ei tapahtunut, että vaara meni ohi hipaisematta häntä.

Olimme koko päivän Etosan luonnonpuistossa, ja kenties on liioittelua puhua vaarasta, mutta jännittävältä tilanne tuntui, kun mustanpuhuvat pilvet alkoivat iltapäivällä nousta juuri siellä suunnalla, jonne olimme matkalla.

Salamat risteilivät niitten halki, mutta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa kohti mustaa taivaanrantaa: Etosalla ei voi yöpyä muualla kuin lodgessa, ja alueelta on poistuttava ennen auringonlaskua. Välillä ukkosrintama näytti jäävän vasemmalle puolelle tiestä, sitten se oli taas edessämme.

Mutta merkillistä oli, ettemme saaneet kuin muutaman pisaran vettä auton tuulilasiin – sen sijaan näimme ennen alueen porttia, että sadetta on tullut rankasti.

Majapaikan tiellä oli katkenneita oksia, kaikki merkit viittasivat siihen, että sen päällä oli riehunut todellinen myrsky: valtava kolmimetrinen kaktus oli kaatunut juurineen, patiolla ja hietikolla oli lehtiä, oksia, risuja. Maa oli läpimärkää, vettä oli tullut rajusti.

Etosalla oli satanut aikaisemminkin runsaasti, vettä on joka paikassa, ja silloin eivät eläimet kokoonnu juomapaikoille. Silti niitä oli yllin kyllin, seepra- ja peuralaumoja, jopa leijonan uskon nähneeni, kun tähyilin kiikarilla kaukana suola-aavikolla vaeltelevia pisteitä ja totesin ne oryxeiksi.

Kaukoputkeni kenttään ilmestyi yhtäkkiä keltainen hahmo pienen kukkulan ruohikossa lähempänä tietä, se hiipi hiljaa eteenpäin, mutta hävisi pian kukkulan taa. Kuvaa en voinut ottaa, eläin oli liian kaukana, mutta leijona se oli, siitä olen varma.

Illansuussa, kun jo kiirehdimme kohti porttia, näimme tiellä pieniä eläimiä ja ajoimme hiljaa niitten lähelle. Otukset olivat harmaita, poikkiraitaisia, ja niitä oli paljon. Ne eivät paenneet ruohikkoon, vaan pysähtyivät tielle tuijottamaan meitä, me niitä.

Otin kuvia, ne hiipivät yhä lähemmäs, muutama jopa painautui makuulle auton viereen tutkiakseen meitä keskittyneesti. Opasvihkosemme kertoi, että eläimet olivat seepramangusteja. Hauska tutustua teihin, sanoimme niille, kun jatkoimme matkaa.

Sachsenheim lodge Lindequist-portin lähettyvillä 10.2.2010

Illallinen tarjoillaan puolen tunnin kuluttua, klo 19.30. saatamme olla paikan ainoat vieraat, turistikausi on ohi, vain satunnaiset Etosan-kävijät eksyvät tänne.

Tänään oli tarkoituksemme oli tutustua san-kansan  kulttuuriin ja yhteen niistä monista projekteista, joita heidän tukemisekseen on avattu, ja ajoimme Tsumebin lähistöllä olevan Ombili-farmille. Tienviitasta luimme, että vieraitten olisi ilmoittauduttava etukäteen, mutta sitä emme tienneet.

Niinpä seisoimme farmin lukitulla portilla emmekä nähneet ristinsielua. Ääniä kuului kauempaa, mutta huutelemaan emme toki voineet ruveta. Yritimme soittaa, kenttää ei ollut. Ei auttanut muu kuin kääntyä pois. Soitimme heti, kun kännykkäämme ilmestyi kenttää, ei vastausta.

Masentuneina päätimme, että etsimme majapaikan kahdeksi seuraavaksi yöksi ja kiertelemme pari päivää Etosan luonnonpuistoa. Näin tulimme tähän lodgeen jo iltapäivällä, otin nokoset ja virkistyin heti. Saimme myös yhteyden Ombilin toimistoon, menemme sinne ylihuomenna.

Illallisella emme sittenkään olleet yksin: takanamme illasti puheliaita saksalaisia. Paikan isäntä kävi esittäytymässä, mutta ei istunut vieraitten kanssa pöytään.

Huoneemme seinällä oleva historiikki kertoo, että farmin on vuonna 1946 perustanut nykyisen omistajan isä Herman Sachse, joka on täysin tyhjästä, vain oman työnsä avulla raivannut ja rakentanut farmin.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän on tuonut taloon saksalaisen nuorikon, joka on synnyttänyt hänelle viisi lasta. Vaimo on kuollut melko varhain, sen jälkeen on vastuun farmista ottanut hänen poikansa, joka on halunnut toteuttaa äitinsä unelman kansainvälisestä vierasfarmista. Keskusteluun vieraittensa kanssa ei isäntäväki kuitenkaan antaudu, huomaan pettyneenä.

Aamupäivällä poikkesimme Tsumebissa tankkaamassa. Sivukadulla näin kauniin keltaisena kukkivan puun, pysähdyimme ottamaan siitä kuvaa. Puun takana oli iso rakennus, jonka piha pursui lapsia. Kun he huomasivat kameran, he ryntäsivät kaikki paikalle: jokainen halusi päästä kuvaan ja olla eturivissä.

Lapset – 3-5-vuotiaita – olivat kuin kirppulauma, toiset hyppivät matalan aidan yli, pomppivat jaloissani, kurottelivat kameraa ja kiljuivat korviahuumaavasti.

Taustalla seisoi kaksi Kindergarten-tätiä rauhallisina kuin viilipytyt, ja minä nostelin hädissäni pienimpiä takaisin pihan puolelle. Lapset olivat iloisia, hyvin puettuja ja kammattuja, tytöillä oli pienet saparot, pojilla lyhyeksi leikattu tukka. Pyysimme Kindergartenin osoitteen lähettääksemme heille kuvia, uskon, että lapset ilahtuvat niistä.

Khorab lodge lähellä Otavia, 9.2.2010 klo 21.44

Katsoin kelloa, kun olimme aamulla päässeet Swakopmundin ulkopuolelle, se oli 10.15. Sylvester toi vuokra-automme täsmällisesti kuten sovittu, mutta ensin meidän oli perehdyttävä sen teknisiin ja käytännöllisiin yksityiskohtiin – se on vanha vankka neliveto-Toyota – ja ostettava riittävästi vettä ja varamuonaa. Sylvester tuntuu suosivan Toyotaa, viimevuotisetkin matkamme teimme Toyotalla.

Sylvester Mutilifa on nuori yrittäjä, oma firma hänellä on ollut vasta kaksi vuotta, senpä takia hän tekee parhaansa palvellakseen asiakasta: Viime vuonna halusimme käydä Viktoria-putouksilla Sambian puolella, mutta mikään muu autovuokraamo ei ollut valmis hankkimaan rajanylitykseen tarvittavia papereita. Sylvester teki sen, se ei ollut helppoa, mutta se järjestyi.

Matkakumppanilla oli ongelmia auton vaihteitten kanssa, vaihtaminen sujui minulta vähän helpommin, niin että hän sai syyn vitsailla: “Huomaa, että olet nuorena tottunut ajamaan traktoria!” Meidän on oltava valppaita, Namibiassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Nopeasti siihen kuitenkin tottui, ja alkumatkasta olivat tiet hyviä.

Eilen illalla ja yöllä satoi Swakopmundissa rankasti, ja se on varsin harvinaista. Kaduilla oli vettä, viemäreitä ei ole, kun ei kerran sadettakaan juuri koskaan tule. Oli hauska nähdä erämaassa kaukana sisämaassa siellä täällä vesilätäköitä.

Vehreys oli silmäänpistävä: jopa karuimmilla erämaa-alueilla Swakopin ulkopuolella oli vihreitä tupsuja, ne ovat ns. lantti- eli dollaripensaita, ja vähitellen vihreää on yhä enemmän, tienvarret kukkivat keltaisina. Olemme taas onnistuneet ajoittamaan matkamme vuoden kauneimpaan aikaan.

Omarurussa pysähdyimme ja poikkesimme ensin yhdellä Namibian harvoista viinitiloista. Tilalla itsellään on pitkät perinteet, sen ovat Saksan "reiniläiset" lähetyssaarnaajat perustaneet oli yli sata vuotta sitten. (Siinä missä suomalaiset rakentavat saunan jok’ikiseen maankolkkaan, johon asettuvat asumaan, haluavat saksalaiset viljellä viiniä!)

Tilan nykyiset omistajat Michael ja Katrin Weder eivät suinkaan ole kotoisin Euroopan viininviljelykulttuurista, he ovat syntyperäisiä windhoekilaisia. He ovat ostaneet tilan kolmisen vuotta sitten; varsinaiselta ammatiltaan Michael on liiketalouden konsultti, viljelee viiniä vain sivutoimisesti.

Emme voineet jäädä maistelemaan viinejä, koska olimme omalla autolla liikkeellä, mutta ostimme pari pulloa. Miten mahtavat selvitä rytistelystä pohjoisen teillä!

Omarurua mainostetaan afrikkalaisena taiteilija- ja galleriakaupunkina; saamassani pienessä kartassa on taiteilijoitten ateljeet merkitty kirjaimin a-s, siis parisenkymmentä taideyrittäjää! Yksi kuuluisista – ja kenties menestyvimmistä – on saksalaisen yrittäjän perustama puuveistostyöpaja Tikoloshe Afrika, jonka yhteydessä on myymälä.

Puunveisto on kavangolainen ja caprivilainen perinne, kaikki firman työntekijät ovat kotoisin sieltä, meille kerrottiin. Myymälässä oli esillä suuri valikoima heidän töitään alkaen pienestä sirosta kirahviveistoksesta aina massiivisiin juurakoista koverrettuihin istuimiin, materiaalina kaikissa töissä on kuiva luonnon puu tai juurakko.

Panin merkille, että erillään muista työntekijöistä istui verannan nurkassa mies, lakki syvällä päässä. Lakin alta näkyi vähän oljenvalkeaa tukkaa: mies oli albino, ja se on ihmiselle Afrikassa kova kohtalo.

Aurinko on armoton, toisaalta uskotaan, että albinolla on noidan ominaisuuksia; albino on yhä edelleen syrjitty ja ulkopuolinen yhteisössään.

Kolmas vierailukohteemme oli Reiniläisen lähetyksen vanha talo, jonka on vuonna 1870 rakentanut saksalainen lähetyssaarnaaja Gottlieb Viehe. Rakennus on kaunis mittasuhteiltaan, mutta tällä hetkellä tyhjillään ja – ilmeisesti rahan puutteessa – hoitamaton.

Rakennusta vastapäätä on vanha hautausmaa, jonka „löysimme“ jo viime vuonna. Siellä on niin hereropäälliköitten kuin 1904–1907 hererosodassa kaatuneitten saksalaisten hautoja, niitä menimme vuosi sitten katsomaan.

Kun käännyimme lähteäksemme silloin täysin hoitamattomalta ja ruohottuneelta hautausmaalta, silmäni osuivat kauniiseen rauta-aidan ympäröimään hautaan, jonka paadessa luki Andreas Piirainen, vieressä oli hänen vaimonsa hautakivi.

Näistä kivistä saatoin lukea karun perhetragedian: molemmat puolisot olivat syntyneet 1840, vaimo oli synnyttänyt 40-vuotiaana lapsen, joka oli kuollut synnytyksessä, synnyttäjä pari päivää myöhemmin, Antti vasta vuonna 1910.

Viime vuonna vein haudalle ruusukimpun, jonka jäännökset tänään löysin, tänä vuonna hauta sai krysanteemeja. Hautausmaata on tällä välin kunnostettu, ruoho leikattu, ja Piiraisten haudan rauta-aita on maalattu hopeanväriseksi.

Päivä oli kuuma. Aioimme ajaa Tsumebiin asti, mutta ilta alkoi kallistua myöhäiseksi. Punnitsimme juuri, missä yöpyisimme, kun huomasimme ennen Otavia lodge-kyltin, ajoimme majatalon pihaan ja saimme huoneen. Se on tilava kaislakattoinen korkea tila, iso kylpyhuone on erotettu seinämällä makuutilasta, korkealla katossa pyörii (onneksi!) äänetön propelli, vanha ilmastointilaite.

Ruoka oli hyvää, ihmiset ystävällisiä, kokki ja tarjoiluhenkilökunta paikallisia, Ambomaalta, kertoi tarjoilijamme, jonka kanssa juttelimme. Ilahdumme aina, kun löydämme paikan, jossa kuulee muutakin kieltä kuin saksaa. Läheisen valtatien äänet tosin kuuluvat huoneeseemme vielä myöhään yöllä, mutta uskon, että väsymys voittaa ja uni tulee.

Swakopmund, Veronika B&B, 8.2.2010 klo 21.08

Tavarat on pakattu: osa jää tukikohtaan Swakopiin, osa tulee mukaan matkalle. Matkalle lähtevä on lajiteltu: vaatteet, kengät, hygienia- ja ruokatavarat. Mitä kirjoja otetaan mukaan? kysyy matkakumppani. Oletko jo lukenut "DDR-lapset" loppuun? Aivan kohta, vastaan: olen päivän jokaisena joutohetkenä palannut kirjaan ja ns. DDR  lasten  kohtaloihin, ne ovat askarruttaneet minua kaiken päivää.

Ei ollut ihme, ettei nuori ihminen, joka oli elänyt lähes koko lapsuutensa, usein jopa 11 vuotta, silloisessa DDR:ssä, voinut sopeutua elämään esimerkiksi Ambomaalla kylässä, jossa ei ollut sähköä, ei vesijohtoa, ei tietoakaan mistään mukavuuksista?

Monen DDR:stä palanneen nuoren vanhemmat, täti, setä tai joku muu sukulainen asui siellä ja halusi ottaa vastuun paluumuuttajasta, mutta tämän oli usein mahdotonta kotiutua vasta löytyneitten sukulaisten luo ja sopeutua heidän tarjoamaansa elinympäristöön ja elintasoon. Poikien sanottiin sopeutuneen helpommin, tytöillä oli eniten ongelmia, mistä se sitten johtuikin.

Namibiassa minua kiinnostavat – paitsi maisemat, jotka ovat vaihtelevia: osassa maata vehreitä, runsaita, mutta suurimmaksi osaksi karuja ja kallioisia tai sitten aivan pelkistettyjä hiekkadyynejä – ihmiskohtalot ja se, miten tämä kansa, joka koostuu monesta etnisestä ryhmästä, kykenee ylipäänsä muodostamaan kansan.

Ennen itsenäisyyden aikaa Namibian alueella asuvia etnisiä ryhmiä on tietoisesti usutettu eripuraisuuteen ja toistensa kimppuun, se kaava on ollut voimassa maan koko historian ajan.

Usein ovat eri kansanryhmät kilpailleet parhaista laidunalueista, mutta eripuraisuuden syyt ovat olleet myös poliittista laatua, ja nimenomaan siirtomaapoliittista. Tällä hetkellä demokratia kuitenkin tuntuu toimivan, ihmeitten ihme!

Tietenkin ihmisten purnaavat yhdestä jos toisestakin asiasta, ja oppositio väittää kivenkovaan, että viimesyksyiset vaalit eivät olleet rehelliset; puhutaan jopa uusintavaaleista, mutta ilmeisesti se on vain opposition toiveajattelua.

Joka tapauksessa maassa vallitsee järjestys, virastot toimivat, asiat edistyvät, sellaisen käsityksen saa turistina, vierailijana. Millainen on tunnelma maan pohjoisosissa, siitä saamme seuraavien päivien aikana edes jonkinlaisen mielikuvan.

Swakopmund, Veronika B&B, 8.2.2010 klo 9.45

Herään aamulla rajun sateen kohinaan sisäpihalla, mutta kuuro on ohi viidessä minuutissa. Aamiaisella toteamme, että sade on täällä rannikolla harvinaista, ainakin tähän aikaan.

Taivas näytti jo kirkastuneen, mutta annas olla, uusi kuuro putosi juuri kaupungin niskaan. Hyvää se tekee, huuhtelee pölyt kaduilta, kastelee puutarhat!

Lähdemme kohta kaupungille, varustaudumme lähtemään kohti pohjoista. Sylvester, autovuokraajamme Walvis Baystä, tuo meille huomenaamulla auton, tällä kertaa nelivetoisen.

Matkakumppani kävi varta vasten Wienissä autoklubin kalliin nelivetokurssin ja harjoitteli Burgenlandissa sellaisessa maastossa, että se hyvinkin vastasi Namibian olosuhteita.

Mutta katsotaan, miten selviämme; viime vuonna juutuimme tavallisen auton kanssa kiinni niin monta kertaa, etten kaikkia kertoja enää muistakaan.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.