Maire Jääskeläisen, Kaisa Böökin, Mirja Hämäläisen ja Keijo Karhusen kertomukset.

Kaisa Böök:

Shampanjaa Champs-Elysées´llä

Siitä oli puhuttu vuosia. Aina, kun tapasin Leenan, puhe kääntyi tulevaan Pariisin matkaan, haaveiltiin samppanjasta ja kadusta, jonka nimi muistutti mielestämme jalon juoman nimeä. Harjoiteltiin lausumaan kohde ranskalaisittain, mutta helpommin se ääntyi suomalaisittain ”samppanjaa samselyseellä”

Emmassa oli nähty Claude Monet´in lumpeita ja luettu, että itse paikka, jossa Monet maalasi, oli avoinna yleisölle ja että se sijaitsi bussimatkan päässä Pariisista. Sekin olisi ehdoton!            

Kun riittävän usein puhuimme ”perikuntien ” kuullen matkastamme, ne alkoivat pitää haaveitamme vitsinä. Ikärasismiako? Olimmehan vasta 70 +.  Oma perikuntani tunsi myös kartanlukutaitoni. Se rajoittui heidän mielestään ensimmäiseen kadunkulmaan. Leena ja minä uhosimme katsovamme lennot ja hotellin netistä ja olevamme omatoimisia.                                              

Asiaa oli vatvottu vuosi ja toinenkin eivätkä vuodet meitä nuoremmiksi tehneet. Onneksi vielä vuonna 2011 löytyi matkanjärjestäjä, joka suuntasi rantalomien sijaan myös kaupunkeihin ja kokonaiseksi viikoksi. Siinä se oli. Lähdimme jatkamaan kesää etelään, Pariisiin.                                     

Lumoava Pariisi, niin täynnä historiaa, niin täynnä kauneutta ja vielä lokakuussakin niin paljon lämpöä! Kartanluku piti hallita, ettei mikään ehdoton kohde jäisi näkemättä. Ja se onnistui. Pakko oli kokea ainakin Louvren tungos, Pritemps´in tavaratalon saavuttamaton ylellisyys sekä nähdä Eiffelin torni ja sen jonot.Kauneus toi kääntöpuolen; liikaa turisteja! Onneksi oli varattu opastettu retki Givernyyn, pieneen kylään, jonka vetonaula on Claude Monet´n asunto ja puutarha lumpeineen.  Siellä varmaan selviäisimme ilman karttaa.
      
Giverny täytti odotukset. Puutarha oli rehevimmillään. Lummelammet aivan kuin maalauksissakin. Jokaista kukkaa, jokaista kukkapenkkiä, metsikköä ja vettä piti ihastella. Aika kului. Vielä piti ehtiä myymälä&au

Ja sitten mentiin sovitulle kokoontumispaikalle, josta lähtisimme yhdessä bussille. Itse bussi oli pitänyt parkkeerata hienovaraisesti riittävän kauas itse kohteesta, monen mutkan, tunnelin ja polun päähän. Kuten vanhat ihmiset yleensäkin, olimme ajoissa kokoontumispaikalla. Jostain syystä siellä ei kuitenkaan ollut ketään ryhmäämme kuuluvaa, koska olimme tulleet väärälle henkilöautojen parkkipaikalle. Bussin lähtöaika lähestyi.

Silloin hätäännyimme. Taksillako Pariisiin, lähes 80 kilometrin päähän? Onneksi kännykkä toimi hetken, jotta ehdimme kuulla oppaan pikaisen neuvon: ”Menkää vain kylän ainoaa katua, pääkatua pitkin kirkkoa kohden ja sitten….” ja tietysti virta loppui. Me mummot juoksimme loputtoman pitkältä tuntuvaa katua pitkin ostoksia varjellen. Onneksi ne olivat jääneet vähiin! Kirkon lähelle tultuamme syöksyimme läheiseen kahvilaan. Vähäisellä ranskan sanavarastollani sopersin ongelmaamme. Iloinen tarjoilija vastasi selvällä suomen kielellä, tosin savoksi: ”Elekee hättäilkö! Parkkipaikka on tuossa ku silimäättä vasemmalle. Siitä kiännyttä tuas vasemmalle ja sitten miättä tunneliin ja kiännyttä oikiaan ja jatkatte polokua pitkin”. Kyllä savon kieli tuntui kauniilta!

Noloina ja anteeksi pyydellen saavuimme bussille, jossa opas jo odotteli, luultavasti kärsimättömänä, kun osalla ryhmästämme oli vielä Givernyn matkan jälkeen kiire paluulennolle Helsinkiin. Voi vain ihailla sitä ammattitaitoa, millä opas kätki harmistumisensa. Kaipa siihenkin on opetettu koulutuksessa!    
                   
Pariisiin päästyämme olimme nälkäisiä ja suuntasimme ravintolakaduille. Emme toki lähestyneet Champs Elysées´iä muistaen siellä aiemmin saamamme nuivan kohtelun. Hotellin läheisessä italialaistyyppisessä ravintolassa saatoimme jälleen todeta suomen kielen kansainväliseksi. Itsetietoinen nuori tarjoilija halusi tehdä vaikutuksen meihin daameihin osoittamalla, että tunnisti kansallisuutemme ja että osasi kieltämme.

Kuului rento aloitus: ”Mitä jätkät!” Kun se ei ihan soveltunut meihin, yritin taas vähäisellä ranskantaidolla valaista häntä jätkä-sanan merkityksestä. Mahdoinko lainkaan saada sanomaani perille, kun tarjoilija ohi kulkiessaan hoki: ”Mitäs tässä, mitäs tässä”. Naurultamme me ”jätkät” pystyimme juuri ja juuri ruokailemaan, otimme myös jälkiruoan sekä kahvin.Liekö ranskani lopulta mennyt perille, sillä ikään kuin anteeksipyyntönä laskussa oli pelkkä kahvi. Teki mieli poistua sanoen: ”Mitäs tässä”.       
  
Entäs se samppanja Champs Elysées´llä? Se jäi seuraavaan kertaan.

Maire Jääskeläinen:
Unohtumaton matka

”Olet saapunut päämäärään”, navigaattorin miesääni voisi ilmoittaa meille.
Kymmenen hengen umpiväsynyt joukko vääntäytyy ulos pikkubussista. Ensimmäisenä ulosastunut on vähällä tallata lehmänsontaan ja lehmä itse tervehtii saapunutta ryhmää puun varjosta. Matkatoverien nauru on väsyneen hysteeristä ja kaikki katselevat pöllämystyneinä ympärilleen. Läheisen talon takapihalla virittelee myös kukko aamukäheää ääntään. Auton vieressä kohoaa kolmemetrinen, kookkaista punatiilistä rakennettu muuri, jota komistaa jykevä, kaksiosainen rautaportti. Mihin lopulta päädyimme?

Tätä olimme pähkäilleet koko matkan lentokentältä tälle portille asti ajaessamme mutkittelevaa, vihreille rinteille nousevaa ja alas usvaisiin laaksoihin laskeutuvaa tietä monen uneliaan, uuteen aamuun heräilevän pikkukylän läpi, joissa vain lehmipaimenet olivat laumansa kanssa liikkeellä. Tie kävi koko ajan möykkyisemmäksi, kuoppaisemmaksi, muuttuen lopulta lähes kinttupoluksi kunnes yhtäkkiä … perillä.

Missä siis olemme?

Tämä on Nazervanin pikkukylä, Armeniassa ja portin takaa pitäisi löytyä majatalomme.  Raskas portti aukeaa ja astumme… paratiisiin.

Meidät ottaa vastaan hymyilevä emäntämme Laura sekä oppaamme Marianne. Muurin sisäpuolella kukkivat köynnösruusut ja puutarhassa ovat kypsymäisillään kirsikat ja aprikoosit. On varhainen alkukesän aamu vuonna 2011.

Talon terassille, josta oli näkymä kaukana siintäville vuorille, oli katettu ihana aamiainen yrttiteetä, kahvia, leipää, leikkeleitä, munakasta, kotijuustoa, kurkkua, tomaattia, omatekoista jugurttia ja aprikoosihilloa. Kaikki oli valmistettu Lauran keittiössä omista tai lähikylien tuottajien luomuraaka-aineista. Terassilla olevasta hanasta saimme vuorilta virtaavaa kirkasta, raikasta juomavettä.

Vierastalo on mitoitettu kymmenelle hengelle, joten kodikas tunnelma säilyi koko matkan ajan. Huoneisiin asetuttuamme ja virkistäydyttyämme pihalla olevassa pienessä uima-altaassa olimme valmiit kuulemaan tulevasta viikko-ohjelmastamme.
Marianne on asunut pitkään Armeniassa ja hänellä on vankka tuntemus maasta, sen oloista ja kulttuurista.

Ystäväporukkamme oli löytänyt tämän matkan Lomamatkojen esitteestä kohdasta ”Harvinaisia helmiä”. Meitä kiinnosti lupaus asumisesta maaseudulla pienessä vierastalossa eikä kaupungin hotellissa sekä tämän pienen, lähes tuntemattoman maan sijainti Kaukasuksella Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä. Kartasta näkyi, että maan naapurivaltioita ovat Georgia, Azerbaidzan, Turkki ja Iran. Takavuosien radio-ohjelmista muistui mieleen kuvitteellinen radioasema ”Radio Jerevan”, joka ilmoitti: ”Kysykää mitä haluatte, me vastaamme, mitä haluamme.”

Taustaksi tuleville retkillemme saimme Mariannelta muutamia faktoja tästä maasta. Armeniassa on ollut asutusta jo v. 700 eaa.  Ilmasto on mannerilmasto, jolloin kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä. Meillä oli siis ihanteellinen aika matkustaa. Maa on vuoristoista ja Armenian kolmemiljoonaisesta kansasta yli miljoona asuu pääkaupungissa, Jerevanissa. Maa sijaitsee muinaisen Idän Silkkitien varrella ja Raamatun mukaan Nooan arkki rantautui Ararat-vuorelle, joka nykyisin on Turkin puolella, mutta on se vuori, joka häämöttää vierastalon terassilta katsottaessa.

Armenia oli ensimmäinen maa, jossa kristinusko otettiin valtionuskonnoksi. Uutta tietoa kaikille oli se, että vuonna 1915 turkkilaiset olivat tehneet etnisiä puhdistuksia, jolloin eri tietolähteiden mukaan jopa puolitoista miljoonaa armenialaista tapettiin.

Myöhemmin kävimmekin Jerevanissa Armenian kansanmurhan muistomerkillä, joka oli vaikuttavimpia käyntikohteita matkallamme. Se on suuri alue kaupungin yläpuolella kohoavalla kukkulalla, jossa monumentin sisätiloissa palaa ikuinen tuli ja soi hiljainen musiikki.  Alueeseen kuuluu myös museo ja puisto, jonne eri valtioiden päämiehet ovat istuttaneet puun uhrien muistoksi, muun muassa Tarja Halonen vuonna 2005.

Armenia kuului Neuvostoliittoon, kunnes se Neuvostoliiton hajotessa itsenäistyi vuonna 1991. Maa on aika köyhää ja työttömyys on korkea. Kaikkialla näkee neuvostovallan aikaisia kesken jääneitä rakennuksia, luurankotaloja. Armenialaisia on muuttanut ulkomaille arviolta useita miljoonia ja muun muassa USA:n ulkoarmenialaisten säätiö rahoittaa monia hankkeita Armeniassa.

Ihmisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus ovat silmiinpistäviä. Vierailimme muun muassa maalaistalossa, jossa paistettiin maauunissa paikallista lavash-leipää ja sen jälkeen saimme nauttia isäntäväen kanssa ulkona mahtavan lounaan paikallisine herkkuineen. Paikallisen tavan mukaan maljoja kohotettiin mitä moninaisimpien asioiden kunniaksi.

Viikon aikana saimme tuntuman tämän maan vastakohtaisuuksiin. Jylhissä vuoristoissa on historia koko ajan läsnä kirkkoineen ja luostareineen. Vuorten rinteillä kulkevat yrttien keräilijät isot pussit kaulallaan ja tasangoilla vaeltavat paimentolaiset karjalaumoineen. Sevan-järven ja sen ympäristön kauneus ihastutti.

Paluumatkalle saimme ylimääräistä jännitystä, sillä kuljettajamme ajoi käytöstä poistettua vuoristoista maisematietä, mutta tien vauriot olivat sellaisia, että matkamme oli katketa useaan kertaan. Takaisin ei olisi päässyt kääntymään.

Kaupungissa kilometrien pituisella kadulla vieri vieressä olevat pelihallit ja yökerhot räikeine neonvaloineen houkuttelivat asiakkaita. Uusrikkaiden linnamaiset, vartioidut talot ja superhienot ajopelit sekä toisaalla hökkelikylien asumusten katseleminen saivat ajattelemaan, miten epäoikeudenmukaisesti aineellinen hyvinvointi jakautuukaan.

Hyvinjärjestettyjä matkoja ja mielenkiintoisia matkakohteita on lukemattomia, mutta tämä matka jäi mieleen! Usein sanotaan, ettei majapaikalla ole niin väliä, sillä siellähän käydään vain nukkumassa. Mutta kyllä oli ihana palata päivän retkiltä ”kotiin”, nauttia terassilla Lauran loihtima, maukas ateria ja jäädä sen jälkeen vielä istuskelemaan sametinpehmeään kesäiltaan katselemaan silmää hiveleviä maisemia.

Keijo Karhunen:

Ensin pelotti, mutta ylhäältä näkyivät Kata Tjutat

Urulu eli Ayers Rock Australia 2.3.2002: Australian erämaan aamu valkenee nopeas-ti. Hetki sitten puskat, kuten niitä täällä kutsutaan, näyttivät pelottavilta.

Sitten pilkisti aurinko ja antoi kasveille värit. Puskat heräsivät elämään, papukaijat sekä koo-kaburrat, naurulinnut, aloittivat äänekkään aamiaisen etsimisen. Puskat näyttivät nyt ystävällisiltä, vaikka jossain lehvistön kätköissä saattoi lymyillä saalistaan odotta-va käärme.

On toinen päivä eläkeläisenä. Ensimmäisenä päivänä piti pitkäaikaisen haaveeni to-teutua. Valitettavasti kova tuuli esti sen, enkä päässyt kiipeämään Ayers Rockille, maailman suurimmalle kivelle. Tulimme vaimoni kanssa Australiaan ja täällä minä muutuin eläkeläiseksi. Sydneyssä asuva tyttäreni oli järjestänyt mukavaa ohjelmaa huru-ukoksi muuttuvalle isälleen ja toi meidät tänne Australian keskipisteeseen.

Vaimoni jäi untenmaille, hotellin peittojen alle. Hiivimme tyttäreni kanssa vilpoiseen erämaan aamuun. Aurinko tuli sopivasti tervehtimään meitä, kun nousimme autoon. Täällä saa varoa hämärän aikana kenguruita. Vahinko – vai olisiko se onni, ettemme nähneet parinkymmenen kilometrin matkalla yhtään pomppijaa.

Siinä se nyt on edessämme! Terrakotanpunainen Ayers Rock, kuin kotoinen jättiläis-kalakukko. Infotaulusta luen, että ympärysmittaa kivellä on reilut yhdeksän kilomet-riä ja korkeutta siinä kolmesataaviisikymmentä metriä. Ayers Rock, alkuperäiskansalle Urulu on aboriginaalien pyhä paikka. Onko minulla oikeutta kiivetä sinne?

Repussa on kuusi litraa juomista, suklaata ja hedelmiä. Nestettä pitää ohjeiden mu-kaan ottaa mukaan litra jokaista kiipeämiseen varattua tuntia kohden. Pyydän mie-lessäni aboriginaaleilta anteeksi röyhkeyttäni, ja aloitamme tyttäreni kanssa kiipeä-misen.

Alkumatka, noin parisataa metriä, on loivaa, tasaista kalliota. Tai se näyttää loivalta verrattuna loppunousuun. Ihan tarpeeksi jyrkkää, olisiko nousukulma siinä kolmen-kymmenen asteen paremmalla puolen. Eikä mitään mistä pitää kiinni!

Nousemme viitisenkymmentä metriä. Vilkaisen taakseni, ei olisi pitänyt. Miksi minä katsoin, vaikka hyvin tiedän. Kokeilen jalalla, onko liukkaan tuntuista? Karkealta tuntui, joten jatkan vaikka pelottaa. Olisipa jotain, mistä voisi ottaa kiinni. Parisenkymmentä met-riä ja istahdan. Pyyhin hikeä otsalta. Tyttäreni on edennyt hieman pidemmälle. Hän vilkaisee taakseen ja palaa luokseni:

– Isä. Ottaako sinua rinnasta, hän kysyy ja katsoo pelokasta olemustani.
Olen hetken hiljaa ja mietin mitä vastaan. Sitten saan sanottua:

– Ei ota, taitaa paremminkin ottaa päästä. Hitto, kun pelottaa! En olisi ikinä uskonut.

– Käännytäänkö takaisin?

– Ei käännytä, jatketaan ylös. Nyt jos jätän nousun kesken, niin voi sitä naurun mää-rää, kun kaverit kuulevat miten kiipeämisen kävi.

Jatkamme nousua ja etenemme vierekkäin. Nyt ovat osat vaihtuneet, minä olen se, josta pidetään huolta. Loiva nousu päättyy ja alkaa noin neljänkymmenenviiden asteen jyrkänne. Onneksi apuna on kettinki, josta voin pitää kiinni.

On se kumma, kuinka jyrkemmällä kiipeämisellä tuntuu turvallisemmalta, kunhan on jotain, mihin voi kädellään tarttua. Jatkamme kiipeämistä ja välillä pidämme taukoa. Hörpimme vettä ja nautimme suklaata. Tyttäreni ei kysele, mutta silmät kertovat hänen olevan huolissaan jaksamisestani.

Pääsemme huipulle ihailemaan maisemia. Tuntuu upealta, etten keskeyttänyt vaan nousin pelkoni voittaen huipulle saakka. Tyttäreni tähyilee horisonttiin ja löytää et-simänsä:

– Isä, tuolla ovat Kata Tjutat, Olgat, huomenna käydään niitä katsomassa.
Tähyilen horisonttiin ja siellä ne siintävät, valtavat kivimöhkäleet, Kata Tjutat.

Taskussani on virkapukuni leijonanappi. Kotona suunnittelin piilottavani sen johon-kin koloon. Nyt tulen toisiin ajatuksiin: minulla ei ole oikeutta jättää tänne mitään muuta kuin ajatukseni. Nappi saa paluukyydin kotiin.   
Emme ole yksin kivellä, meitä uskalikkoja on arviolta viitisenkymmentä. Japanilaisten nuorten ryhmä lähestyy minua. He haluavat hikisen ison eurooppalaisen samaan kuvaan. Tunnen itseni julkkikseksi, kun kamerat tallentavat minut filmin pintaan.

Palaamme hotellille ja naureskelemme kantamuksillemme. Neljä litraa vettä kävi retkellä. Hyvä ettei juominen loppunut. Ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos lämpömit-tarissa olisi ollut yli kolmekymmentä astetta. Nyt lämmintä oli kaksikymmentäviisi, ja se oli oikein sopiva lämpötila nousta Ayers Rockille.

Menemme pitämään siestaa keskipäiväksi hotellihuoneeseen. Kotona suunnittelin tekeväni muodonmuutoksen, kunhan olen käynyt kiven päällä. Vetäydyn kylpyhuo-neen rauhaan ja luon katseen peilistä katsovaan karvaiseen naamaani. Nyt lähtevät parta ja viikset, ja alan raapata naaman pehkoa. Kohta peilistä katsoo siloposkinen eläkeläinen.

Vaimo loikoilee sängyssä. Mitähän se sanoo, kun näkee sileän naamani. Menen puo-lisoni viereen. Ei sano mitään. Loikoilemme ja kertoilen päivän tapahtumista. Sitten viereen tulee hiljaisuus. Vaimo nousee istumaan ja katsoo minuun. Lopulta saa sa-nottua:

– Mitä sinä olet tehnyt? Ajoit parran pois! Eikä tästä edes ole neuvoteltu.

 

Mirja Hämäläinen: Hutong-kujalla

Riksaa polkevan miehen kalju kiiltää.

Pekingiläisen riksataksin puupenkki tuntuu kovalta. Puristan käsilaukkua sylissäni ja keskityn katselemiseen. Yritän istua mahdollisimman luontevasti keikkuvan ajopelin haalistuneen markiisikuomun alla. Pelottaa, kun kymmenet polkupyörät ja autot äänitorvia töräytellen ohittavat hyvin läheltä.

Aluksi katu on leveämpi, ja sen molemmin puolin on hedelmä- ja vihannes myyjiä. Kauppiaat huutelevat kovaäänisesti, nopeita lyhyttavuisia ostokehoituksia. Kiinan kielen lyhyet äänteet kuulostavat tylyn agressiivisolta. Helteessä saastesumun katku kirvelee silmiä.
  
Miehen luisevat kädet pitelevät tiukasti mustan kolmipyörän ohjaustangosta ja jalat liikkuvat verkkaisasti polkimilla. Hän kampeaa ajokkiaan vasemmalle kaartuvalle pikkukujalle. Valkosipulin, inkiväärin ja virtsan vahva haju lemahtaa nenääni. Olemme Hutong-kujalla. Ketterästi mies väistelee bambukeppien väliin viriteltyjä, kuivumassa olevia pyykkejä ja lintuhäkkien kanssa pyöräleviä vanhempia miehiä. Onko aikakone taikonut minut keskelle kiinalaista elämänmenoa vuosisata taaksepäin?
  
Pahasti lohkeillut asfalttikuja on ahdas. Sen molemmin puolin on vanhoja, matalia pikkutaloja, jotka on aikanaan rakennettu vieri viereen,  kadun mittaisiksi rivitaloiksi. Niihin on tehty aikojen saatossa ja asuntopulan kourissa ulokkeita ja lautakojuja. Muistelen oppaan kertoneen kuinka aikoinaan nämä, nykyisin köyhät asujaimistot, rakennettiin tarkoin feng-shui -sääntöjen mukaan. Nyt ne ovat nopeasti väistymässä moottoriteiden ja kerrostaloasutuksen tieltä.
  
Taloissa  on pienet sisäpihat. Ne ovat tupaten täynnä kaikenlaista pikkukamaa. Koukuissa ja portinpielissä roikkuu tapettuja kanoja, mausteyrttejä ja vihannesnippuja. Talojen seinustoilla on tummia, samannäköisiä polkupyöriä. Korttelissa on yhteisvessat. Pistävä virtsan ja ulosteen haju lemahtaa voimakkaana yhteishuussin kohdalla.               
              
Kujan asuntoihin tulee kylmä vesi, tai se haetaan vesipostista, mutta viemäröinti puuttuu. Siksi kuja on osittain märkä ja likavettä on kertynyt
 lätäköiksi painanteisiin ja kivien väleihin.
  
Kaikissa taloissa asutaan. Yritän kuomun alta salaa kurkistaa aukijääneestä ovesta sisälle. Opas kertoi eilisen kaupunkikierroksen aikana näistä vanhoista kujista. Pienet asumukset on verholla eristetty kahdeksi huoneeksi. Muutaman neliön asunnossa elelee vähintään kaksi sukupolvea. Talon isännällä voi olla sänky, mutta toiset perheenjäsenet nukkuvat lattialla. Aamuisin he käärivät petivaatteensa rullalle ja nostavat ne päiväksi seinälle.
  
Kuja kapenee entisestään, ja riksan matkustamon oikeanpuoleinen pyörä kolahtaa sisäpihan portin pieleen. Tunnen itseni vaivautuneeksi, kun laiha kuski hyppää polkimilta ja paidanselkämys märkänä peruuttaa  ja kiskoo ajokin oikeaan uomaan. Mies hyppää taas polkimille ja veivaa selkä köyryssä eteenpäin. Pyörä mahtuu juuri ja juuri kulkemaan kujannetta.
  
Huomaan olevani tirkistelijä, joka on joutunut yllättäen perheen ruokapöydän kulmalle. Kujaan rajoittuvalla muutaman neliön sisäpihalla nuori nainen syöttää kyykistyneenä, edessään jakkaralla istuvaa pikkupoikaa. Riisipuikot vievät ruokaa tottuneesti lapsen suuhun. Pyylevä isoäiti istuu matalalla tuolilla kudinpuikot käsissään. Kukaan ei näytä reagoivan riksaan tai sen kyydissä olevaan länsimaiseen matkustajaan.

Oksalle ripustetussa lintuhäkissä laulaa kanarialintu.
  
Vähän matkan päässä  kujan varrella istuu joukko vanhoja, maolaisasuisia miehiä ringissä. He ovat jalkojensa päällä kyykyssä, polvet sivuille taivutettuina. Kaikki tupruttelevat tupakkaa. Kova, lyhyttempoinen puheen pälätys kuuluu kuin nauhalta. Välillä joku krohauttaa kurkkuaan ja roiskaisee kaaressa räkäklimpin kadulle.
  
Kurkistan toiselle puolelle kujaa. Sen sisäpihan nurkkauksessa isoäiti pitelee kainaloista parivuotiasta, tummatukkaista poikaa, joka pyllistää valkoisen takapuolensa suoraan housujen saumattomasta aukosta. Jo ennestään märännäköisestä halkiosta tipahtaa kakkakikkare,  jonka nainen luontevasti lakaisee riisinjuuriharjalla kadulle.

Seuraavan talon pihassa vanhempi pariskunta ryystää teetä. Ihailen kuinka taitavasti he siirtävät mukin kantta toisella kädellä hiukan ylemmäksi, jotta hörppääminen onnistuisi. Pihaportin pielessä kukkii, reunastaan lohkeilleessa saviruukussa, iloisenpunainen Salvia.

Olen täysin ainutlaatuisen matkakokemukseni lumoissa, kun riksataksi putkahtaa kapeasta solasta leveämmän kadun pientareella olevalle päätepysäkille.
 
 

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.