Elisabeth Hastad kertoo, kuinka Pykeijaan tuli sodan aikaan pakolaisena enkelihiuksinen Ebba-tyttö.

ET-lehdessä 15/2014 Elisabeth Hastad muisteli Vesisaaren kaupungin paloa syksyllä 1944: 

”Oli syksy 1944. Saksalaiset olivat aloittaneet poltetun maan taktiikkansa. Perheemme oli pommituksia paossa jokitörmään kyhätyssä rakennuksessa Pykeijassa. Päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Varangin vuonon toisella puolen alkoi näkyä isoja nuotioita, kuin se olisi tulessa. Ja niin se olikin!

Me kaikki lapset juoksimme ylös läheisille kallioille, koska sieltä oli suora näköyhteys vuonon toiselle puolelle Vesisaaren kaupunkiin. Eva Seipäjärvi, 15, ja Kolbjörn Abrahamsen, 14, auttoivat minua, viisivuotiasta ylös kallioille. Tuijotimme yhä suurenevaa loimua, kun Vesisaari paloi. Palo eteni vuonon pohjukkaa kohti, ja taivas oli täynnä suuria mustia savupilviä.

Kaupunkia oli pommitettu jo aikaisemmin, joten keskustassa nousi alastomia surullisen näköisiä savupiippuja kohti taivasta. Illan pimetessä tulimeri vain suureni, ja hämärä teki palon selvemmäksi.

Minuun näky teki lähtemättömän vaikutuksen. Ihan kuin vuonon rannalla olisi palanut suuria juhannuskokkoja. Se oli kauheaa, mutta niin kaukana, etten osannut pelätä. Kuinka ihmisten oli käynyt? Onnistuivatko he pakenemaan saksalaisia tunturiin? Mutta miten meidän täällä Pykeijassa kävisi?”

Elisabeth Hastad, 75, Pykeija