Helsinki on saanut teattereihinsa samanaikaisesti kaksi erilaista Vanja-eno -näytelmää.

Vanja-enojen esi-illat osuivat peräkkäisiksi päiviksi viikolla 38. Ensimmäiseksi ennätti Kansallisteatteri modernilla kattauksella. Seuraavana iltana saatiin nähdä ensi-illassa Helsingin kaupunginteatterin perinteisempi versio.

Kansallisteatteriin Vanjan ohjasi Paavo Westerberg ja Helsingin kaupunginteatteriin unkarilainen Tamas Ascher.

Unelmat huuhtoutuvat

Kansallisteatterin lavalla elämän tarkoitusta etsitään kaksikerroksisessa talokulississa, jonka ovista ja ikkunoista unelmat katoavat ja huuhtoutuvat pois.

Vesi onkin tärkeä ja voimallinen tehoste. Muitakin tehosteita käytetään rohkeasti: valot vilkkuvat ja välillä sali täyttyy moottorisahametelistä. Miten ihmeessä hetkeksi tuli samanlainen olo, kun seitsemän vuotta sitten Kansallisteatterissa esitettiin loistava versio Tuntemattomasta sotilaasta?

Krista Kosonen ja Emmi Parviainen ovat valovoimaisia ja nousevat rauniomaisemasta tähtiin saakka Kansallisteatterin lavalla. Eero Ahon luontoa suojeleva lääkäri osaa riutua rakkauden kourissa voimallisesti. Eikä Kristo Salmisen Vanja ole lainkaan valju tyyppi,vaikka epätoivoinen onkin.

Vanjalla on tilaa temmeltää

Kansallisteatterin modernin ja mahtipontisen esityksen jälkeen. Helsingin kaupunginteatterin perinteisempi tulkinta vaikutti alkuun melkein hailakalta, kunnes Santeri Kinnunen ja Martti Suosalo alkavat temmeltää ja täyttää tilaa mahtipontisesti:

Kaupunginteatterissa tehosteena käytetään sinistä esirippua ja musiikkia  jokaisen neljän näytännön välissä. Tunnelma on rauhallinen ja lavastuksiin mahtuu hyvin ihmisen ahdistus, toteutumaton rakkaus ja ja monet haaveet

Näyttelijöistä Esko Salmisen esittämä turhamainen professori täyttää näyttämön voimallisesti. Kansallisteatterissa samassa roolissa esiintyy Heikki Nousiainen, hän tekee professorista ylimielisen ja etäisen.

Missä se elämä oli?

Esitykset oliva hyvin erilaisia,  mutta perussanoma on ikivanha tsehovilainen: 47-vuotias Vanja alkaa miettiä elämäänsä, tai sitä, onko edes elänyt sitä.

Vanja-enon suosio johtunee siitä, että se on niin kovin totta: Ei puhuta aiheista, joista täytyisi puhua. Odotetaan, että elämä alkaa joskus, vaikka se on tässä.

Tahdotaan muutosta, mutta ei tehdä sen eteen mitään. Haikaillaan menneitä tai tulevia ja unohdetaan tämä hetki.

Ensimmäisen kerran Anton Tšehovin Vanja-eno esitettiin Suomessa sata vuotta sitten.

Kumpi on sinun suosikkisi?

Kansallisteatterin Vanja-enoa voi suositella ihmisille, jota ovat ennakkoluulottomia eivätkä säpsähdä siitäkään, että näyttelijät puhuvat nykykieltä, vittu-sanaakaan kaihtamatta.

Esitys on yllätyksellinen ja oivaltava, jonkun mielestä tarina on välillä melkein hukkua vesialtaisiin ja temmeltämiseen. Esityksen kesto on yli kolme tuntia.

Helsingin kaupunginteatteri sopii perinteisempää teatteria arvostaville. Se on tekstilleen uskollinen, mutta mihin ajankohtaa näytelmä asettuu, jää vähän arvoitukseksi.

Parasta siis olisi, jos voisi kokea molemmat versiot. Ihan varmasti jompi kumpi sytyttäisi, ja voisihan käydä niinkin, että kummastakin löytyisi yhdistämällä ja sekoittelemalla se Vanja-enon syvällisin ydin. Vastaus kysymykseen: mikä on elämän tarkoitus?

www.kansallisteatteri.fi
www.helsinginkaupunginteatteri.fi