Pääskynen saattelee minut lenkille.
Aina kun menen liiterin ohi, se lehahtaa lentoon,
kuin peläten minun tekevän sille jotain.
Ehkä se jonain aamuna huomaa, ettei minua tarvitse pelätä.
Se tekee pesää liiterin orren päälle.

Kävelen reipasta vauhtia sauvoineni.
Haluan, että lenkistä on jotain hyötyä,
mutta kuitenkin niin, että nautin siitä.
Katselen, kuuntelen ja annan ajatuksieni lentää.
Ne menevät minne haluavat, enkä välttämättä kauaa muista,
missä asti ne ovat käyneetkään.

Matalassa ruohikossa kimaltavat kastepisarat.
Ne ovat elämänmettä, jota ruoho rakastaa.
Taivaanvuohi mäkättää jossain korkeuksissa,
sekin on tullut näihin maisemiin tauon jälkeen.
Pienet hopeanhohtoiset, siniset ja vihreät perhoset
lentelevät kostean ruohon yllä.
Pysähtyvät ja vaihtavat paikkaa.
Nauttivatko nekin elämänmettä vai
muutenko vaan kisailevat ruohikossa?

Tunnen lihasteni lämpenevän ja päätän yrittää hölkkäämistä.
Varmistan ensin, ettei kukaan tule perässä,
eikä ketään näy edessä, en halua, että minut nähdään.
Hölkkääminen ei ole taitolajini, mutta ehkä minä sen vielä opin.

Polviin sattuu, henkeä salpaa, hikipisarat polttavat silmiä.
Enhän näekään mitään.
Läähätän kuin kaikkensa antanut, juuri vähän ennen maalia
simahtanut kympinjuoksija.
Ei tästä tule mitään, tämä ei ole kivaa.

Hiljennän tahtia, hengitys tasaantuu.
Pyyhin hikipisarat otsalta ja näen taas perhoset nurmikolla.
Näin sen pitää mennä.
Hölkätköön ne, jotka sen osaavat.
Minä haluan nauttia heräävän auringon
siivittämästä aamulenkistäni.