Miksi ihmisen täytyy
olla kuin hauras lasi,
joka pudotessaan
pirstaloituu niin,
ettei koskaan
enää voi olla
ehyt ja kokonainen.
Suru on aina lähellä
rakkaita muistoja.
Siksi se ei koskaan
täysin voi kadota.
Mutta ehkä surunkin
kanssa voi oppia elämään,
kuten kauniiden muistojenkin.
Kyyneleet pitäisi tuntea rikkautena.
Pystynhän tuntemaan, olemaan herkkä.
Mutta joskus sitä miettii onko
sisälläni pohjaton kaivo,
joka ei koskaan ehdy.
Loputtoman hyvä muisti,
etten unohtaisi hetkeäkään.
Koska kaikki koettu,
kaikki eletyt hetket.
Jokainen vuodatettu kyynel on arvokas,
kuin timantti josta kauniisti
loistaa eilinen.
Hetket jotka välkkyvät,
tuikkivat,
kuin taivaan tähdet.
Valo joka loistaa,
ja valaisee tieni.
