Rakkauteni sinua kohtaan lakastui,
kuin syksyn ensimmäisissä pakkasissa
paleltumiinsa käpertynyt kuurainen nurmikko.
Näivettyi kuivuudesta ja lämmön puutteesta,
läheisyyden muututtua etäisyydeksi
ja rakkauden punahehkun haalettua.
Tiimalasin liike pysähtyi lopullisesti,
ja hiekkamurusten kasa makasi pohjalla raskaana,
kapean lasikaulan läpi puristettuna,
pölyksi murskaantuneena.
Silloin ymmärsin, että
elämäni yhden aikakauden
oli viimein vaihduttava toiseksi
ja entisen piti väistyä pois,
taakse jätetyn oli siirryttävä
lopullisesti menneisyydeksi.
Kun näin ajattelin,
näin ensimmäisen kerran
kauniiden silmiesi kätköstä eteeni
näyttäytyvät vieraat ja pelottavat maat.
Aukeavassa uudessa näyssä auringon valo
taittui sinisten ikkunoidesi lasittuneista pinnoista,
värjäten maiseman syvään tummuuteen.
Huomasin siellä asuvan pedon,
joka uinuvana, mutta elinvoimaisena,
oli odottanut ajan loppumisen hetkeä
ja menetyksen ruoskan
eloon herättävää tuskan iskua,
noustakseen varjoista esiin,
ja saadakseen hyvityksen siitä saaliista,
jonka oli uinuttuina rauhan öinä
menettänyt.
Tuon julkean ja sieluttoman kanssa
jouduin tahtomattani vastatusten ja
heti taistelun alettua yritin työntää sen lihaan
kuolettavimman tikarin,
pyyteettömän rakkauden ja
uskollisuuden hyveestä ikuiseksi taotun,
yrittäen näin saada sammumaan sen
pahan tulta palavan sydämen,
joka halveksien oli halunnut vallata
ja tehdä tyhjäksi alituisella valheella,
kaiken sen minkä tiesin aidoksi ja elämän
taistelukentillä kalliilla hinnalla koetelluksi.
Kesken kiivaimman mittelön
herkesi tikarini kuitenkin voimattoman
käteni otteesta, kun peto
odottamatta iski kaulaani
kiinni kavalimman aseensa,
katkeruuden syyttävän myrkkyhampaan,
tainnuttaen minut katumuksen
ja ahdistuksen yhdessä näyttelemään
halvaannuttavaan mustaan uneen.
Valheen upottava viekkaus ja
ja juonen liukas petollisuus
melkein tukehduttivat minut
ja uskoni oman taisteluni oikeuteen horjui.
Peilistä eteeni piirtyi
pedon sinne maalaama hahmo,
viattomuuden surmaaja,
hyvän halventaja ja
todellisen rakkauden pyöveli.
Silloin pysähtyi myös aika ja koko
elämäni lakastui kuin nuoruus
vanhuuden rautanyrkin rusennuksessa,
sieluni syvimmät lähteet sammuivat
ja silmäni jäivät tuijottaviksi
katsomaan tyhjää kuorta,
joka ennen oli täynnä mielen
luovaa hehkua ja uskoa olla
ilman ehtoja, se mitä elämän
kirjoissa oli kohdalleni määrätty.
Nimettömän myrkyn haihduttua ruumiistani,
vuodenaikojen kierron pitkään ikään ehtineenä,
harmaana ja sisältä kuihtuneena, katkenneena,
olen nyt oppinut katsomaan silmien
takaiseen kätkettyyn maisemaan,
ennen kuin rakkauden suloinen
tainnuttava narkoosi peittää
näkyvistä karttaan piirtämättä
jääneet sivupolut ja ne
kivikkoiset pimeät tiet jotka
vievät pedon luo.
Se nukkuu taas, kylläisenä saaliistaan
ja odottaa, uutta nälkää.
Saaliin aika tulee vielä uudelleen,
ja se tietää sen, ja kerää voimiaan.
Sen ajatuksen nukkuessa
tyytyväisyyden auvoa,
se käy uniensa kätköissä
läpi tuhoamiansa, ilahtuen aina uudelleen
jokaisesta mitätöimästään sielusta,
kuin käärme nielemästään,
nauttien siitä ja saaden uutta voimaa
kasvulleen kohti uusia tuntemattomia muotoja.
Tunnen vieläkin öisin kipeän
poltteen kaulassani sen
kuoleman iskun jäljiltä.
Polttomerkitty maailmani on kuin
kylmä ilta vailla toivoa seesteisestä aamusta,
lohduttoman eloton syksyinen
lehto ilman ajatusta keväästä.
Vain yöhön kätkeytyvä musta
edessä ja takana menneisyyden
tuskainen Via Dolorosa.
