Etäisten varjojen maassa
istun yksinäni silmät kyynelissä,
katsoen menetettyä aikaa.
Polte sisimmässäni,
tuska, joka erottaa minut eilisestä
saaden sisimpäni palamaan
vihasta, epäilystä, epäonnistumisesta.
Tuo menetetyn ajan tuska
ainainen tunne sisimmässäni
vaihtuen ahdistuksesta tunteiden kylmiöön.
Kysyen miksi, miksi - näinkö.
Elämän estradilla
pienen ihmisen osa suoritus
on lopuillaan
saaden viimeiset voiman ponnistukset
tunteiden kylmiöstä esiin.
Minua palelee
olen tässä,
mutta kuitenkin jossain muualla
en löydä itseäni mikä ja kuka olen.

Juuri kun luulin olevani eheä
putosin, menin pirstaleiksi,
jokainen osa minua huutaa ei en tahdo….
Näinkö raskas on luopumisen hinta.

Etäisyyden verhon takana olen
löytävä vastauksen,
niihin sanomattomiin kysymyksiin,
jotka alati ahdistivat sieluani.
Tietämättömien tunteiden
painaessa sydämeni äänettömään
huutoon, etsiessäni vastausta,
tietäen etten voisi sitä löytää
ennen kuin opin tuntemaan Hänet,
jolle kaikki sanomattomat kysymykset
ovat sanojen sinfoniaa.
Löytäessäni tuon kultaisen
avaimen, voisin päästä jokaiseen
ajatusten lokeroituun huoneeseen.
Silloin sieluni saisi tyydytyksen,
rauhan elämän ikuisesta jatkuvuudesta.

28.10.2010 Judith