Mä kun lapsena polkuni aloitin,
oli pehmoinen tie, koti kultaisin.
Oli elämä helppoa, huoletonta,
mutta vartuin, tuli matkaan huolta monta.
Silti polkuain astelin rohkeasti,
vaikka tiesin, sen pää johtaa hautaani asti.

Vaik' oon polulla astellut piikkeihin,
samat polut mä kulkisin - siltikin.
kaikki kolhut mi varrella sen saatu on -
ja kuka väittää voi, että on arveton -
ovat tehneet minusta ihmisen tään,
joka oon, siks' vaihtais en sitä mihinkään.

Ja jos joitakin virheitä korjaisin,
kukaties joku toinen mä nyt olisin.
Vaikka tuskaakin sisältyy muistoihin näin,
ne tullessaan toivottaa: Käy eteenpäin!
Siis ylpeä olen mä taipaleestain,
se kun päättyy, jää virheistäin muisto vain.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla