Ilon lapsena istuin pientareella

kukkaseppelen siin solmin,

apila valkoinen, punainen,

Sisältö jatkuu mainoksen alla

mansikan lehtiä voikukkaakin

Sisältö jatkuu mainoksen alla

kaikki mun sormeni punoa taisi

Taas kerran mummolaan matka,

pölyinen oli tienvarsipiennar,

en tohtinut, en ojan varteen

noussut taittamaan noita 

kaunoisia kukkia ilonseppeleen 

Siitä mun murheeni kotiin palas

se seppeletön mun iloni mursi

tuosta kaikki ilon aiheet salas

Joutuin koittaa uusi kevät

mä silloin seppeleen solmia saan

silloin ilokseni sen päähäni painan

Vierailija

Iloinen vapaus, saa runoilemaan kaunista!

Iloa ei ole koskaan liikaa. On kuitenkin näitä "vanhakantaisia" ihmisiä, jotka vannovat synkkyyden ja  negatiivisyyden nimeen. En haluaisi heitä tavoittaa, tai edes tuntea, mutta minkäs teet, kaikenlaisissa tilanteissa heidän kanssaan joutuu vastatusten.

Vierailija

Onko virhe, jos on runoijen tekijä?

Ei ole koiraa karvoihin katsomista,

sen on täällä netissä oivaltanut.

Kuinka moni tekee runoja TYÖKSEEN....

yleensä tehdään soílloin runo kun on sanomista,

ei edes joka päivä joskus saattaa jäädä viikkojakin väliin.

Epäkiitollisuuden kyllä olen huomannut,

en vain aina ole ymmärtänyt mistä hylkiminen johtuu.

Maailma on kova, niin ovat ihmisetkin,

itsekkyyttä ja omahyväisyyttä kukkuroillaan.

varmasti rakkautta on, jossakin syvällä,

tässäkin sukupolvessa, mutta todella piilossa,

kaiken yksinäisyyden ja ahdistuksen sisällä.v.

Sisältö jatkuu mainoksen alla