Vastasatanut lumi natisee anturan alla, metsämiehen saapuessa lumiselle leimikolleen.

Mies tuumii :”Tällä kertaa on hyvä leimikko, tämän päivän tingiksi asetan kuusi mottia halkoja.”

Mies on pitkä kuin salko ja sitkeä kuin visakoivu.

Metsämies arvioi hailakan sinisellä silmillään, miten leimikko kaadetaan ja mihin motit syntyvät. Puut kaatuvat, metsä ryskyy, kuuluu humahduksia puiden iskeytyessä lumen pehmeään lihaan.

Pokasaha sylkee purua, pöllit katkeavat, terävät paukahdukset ilmaisevat jäisen pöllin antautuneen kirveen tahdon alla. Motit ilmaantuvat, kuin sienet sateella.

Hiki virtaa uurteisilla kasvoilla, selkä höyryää varisseesta lumesta miehen ansaitessa elantoa perheelleen.

Välillä pidetään taukoa kannon nokassa. Repusta kaivetaan vaimon valmistavat eväät, rukiista leipää, päällä kotona kasvatettua sian sivua, kahvia pullosta käärittynä sanomalehteen ja sukanvarteen.
Päälle paperossi työmiestä.

Täällä , juuri täällä mies tuntee vapautta, Suomen salojen syvää hiljaisuutta; hän on kotonaan tutussa, turvallisessa ympäristössä, metsän syvässä hiljaisuudessa.

Metsä ryskyy, selkä märkänä, housunpuntit ovat jäätyneet sulaneesta lumesta kuin peltihaarniska, mies ahertaa sarkaansa.

Lyhyt talvipäivä näkee kuusi mottia halkoja, sekä uupuneen ja tyytyväisen miehen askeltavan kohti lämpöistä kotitupaa.