Nainen tulee vastaan
kumarassa kulkien.
Kantaa niin kuin lastaan
jotain, syliin sulkien.

Lähempänä lapsen näen:
nyyttiin taitettuna sadetakki,
keltainen kuin päivänsäen.
Itseltänsä puuttuu lakki,

auki pusero on ihan,
rikkinäiset vaatteet vilkkuu.
Liian pitkän paidanhihan
huomaa. Lapset ilkkuu:

onko päässyt kotiin vasta
pientä yksin kotiin tuomaan?
Kantaa takkia kuin lasta,
mihin lienee, herran huomaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Epäilen, on sairas hän,
yksinäisyys syvä sanoo
takkiakin enemmän,
äänetönnä jotain anoo.

Hieno runo osasit hyvin ottaa kantaa yksinäisyyteen, kurjuuteen. Koen myös, että moni kaunis unelma /haave ei toteutunutkaan. Ehkäpä runon naisella oli joskus lapsi joutunut vaikka siaiskotiin antamaan.  Silloin tuntuu kuinka suru ja tuska viiltää syvältä ja miten kokee, että elämä ei kanna eää. Äidin tuska on aina yhtä syvä. Toivo on ainoa elämää yllpitävä voima   ♥♥♥

Sisältö jatkuu mainoksen alla