Kun kevät taasen koittaa
maahan kylmän pohjoisen.
Valo pimeyden voittaa,
sulaa maa kohmeinen.

Mieli synkkä eloon herää
kera luonnon nukkuneen.
Vaikka kaiken oli luullut
roudan alle hukkuneen.

Pieni krookus ruskeudesta
nostaa kukan värikkään.
Lähempätä katsellessa
siinä elon ihmeen nään.

Pullistuvat puitten silmut,
muuttolinnut kotiutuu.
Ihmisillä vaihtuu ilmeet,
hymyilevät jäykät suut.

Kasvot kohti aurinkoa
viirusilmin suunnataan.
Häikäisevä valo sattuu
kunnes siihen totutaan.

Oi nautintoa leudon tuulen
joka meitä hyväilee.
Suloisuutta perhon hennon
kun leijuen se liitelee.

Kevät koittaa, tulee kesä,
sydän laulaa riemuaan.
Luonto herää, puhkeavi
ihanasti kukkimaan.