Pitkin kesää kuljen,
löydän kukkaniityn vanhanaikaisen.
Hetkeks' silmät suljen,
tuntemus on juuri niinkuin aikaan lapsuuden.

Oonko vieläkin se sama arka pikkutyttö
viipyessäin reunamilla pientareen?
Saatan nytkin kuulla kissankellon helkyn,
sirkkain siritys on enää muisto kaukainen.

Poimin helisevän kissankellon,
sille kaveriksi ketoneilikan punaisen.
Kahlaan läpi koko väririkkaan pellon,
pian kukkia on syli täyteinen.

Seison kukat ryppyisissä käsissäni,
ehkä punon niistä seppeleen.
Sillä kruunaan menneen elämäni;
kukkaistyttö olen edelleen.