Suunnatta kulki hän tuntoa vaille
pimeässä, kuin tyhjiössä,
katsellen minne oli sielunsa asettunut,
kun ei löytynyt sille paikkaa ei kohtaa, ajatusta.

Oli hän kuin poissa, yksin, tyhjä, hylätty,
kuin kadotettu tarpeettomana.
Ei näyttäytynyt hänelle valosta edes piste,
ei hohdetta, ei häivää, ei ymmärrystä.
Kehossaan täydellinen uupumuksen tunnottomuus,
kuin muumio äänettömyydessä.

Sydämensä tuskainen taonta, jyskytys alasimellaan,
vain siitä hän ymmärsi olevansa olemassa,
pohjakosketuksessa jäätävässä yksinäisyydessä.
Pois pyyhkiytynyt vastaanotto ja lähetys,
vain sydänäänen kumina tyhjiössä
tahditti sielunsa äänetöntä huutoa,
Jumalani auta minua!