Venerantaa kohti peräjälkeen askeltavat mies ja nainen.
Mies maastohousuissa mainoslippis päässään,
nainen punaisessa hupparissa.
Kumisaappaat, Hait kummallakin.

Syksy värittänyt on koleaa maisemaa,
jo on koivun keltaisia lehtiä ilmassa,
leijailevat ne raskaina kasteen niitä painaessa alas,
aamuvalon hengittäessä polun uraa vasten.
Maasta nousee sieraimiin kostean kirpeä mullan tuoksu.

Rantapoukamassa vene soutajaa odottaa.
Mies kuivaa rievulla tarkasti
yökasteen liimaannuttamat koivun lehdet penkiltä,
naisen asettuessa soutajaksi.
Voimakkaalla otteella työntää mies veneen vesille,
ponkaisten itsensä laidan yli veneeseen, airojen kolahdellessa
pohjalla naisen niitä sovittaessa hankaimiin.
Hiljaisuuden rikkoo vain pieni kitinä hankaimissa vetojen tahtiin ja ruohojen rapsahtelu vasten veneen kylkiä.
Tyynessä vedessä soutavat he hiljaa kuunnellen.
On lintujen laulut syksy koonnut ja lähettänyt etelän lämpimään.
Järven selältä kuuluu vaimeita ääniä; sielläkin verkkoja koetaan.
Jo on monet kesämökkien pientareet tyhjillään!

Nainen soutaa oikeaan paikkaan miehen antaessa ohjeita.
No niin sanoo hän ja osoittaa saaren isoa kiveä, ota tuolta suunta, huopaa huopaa, pidä hetki paikoillaan!
Mies nostaa polvensa tuhdolle, toinen jalka veneen pohjasta tukea hakien ja ojentuu harkitun rauhallisin liikkein kokoamaan verkkoa.
Hän nostaa reunasilmukasta sopivan mitan kerrallaan puikkarille.
Jo pärskii, kieputtaa verkkoa hopeinen kylki ja toinenkin!
Nostaa hän verkon saaliineen veneen pohjalle,kalojen potkiessa
hän tyytyväsesti myhäillen tuumaa:
"tulihan perattavaa"!