Muuttolinnun lailla lensin tänne,
pois mammoni tiloilta,
isieni synnyinsijoilta, pois karjalaisilta laulumailta.
Luulin sopeutuvani, aloittaisin uuden elämän,
hivuttaisin lähemmäs lapsiani, lapsenlapsiani.
Kääntävät täällä katseensakin alas,
aivan kuin häpeäisivät itseään,
sanovat, että vuosien päästä vasta tiedetään, otammeko sinut vastaan.
Tuntuu kuin metsäkään ei olisi metsä, surukuusien ympyröimä kaupunki,
silmissä ainaiset kyyneleet.
Miten eri heimot vaivatkaan olla erilaisia, jäykkiä ja jäyhiä, näyttää tunteita, itkeä ja nauraa.
Sopeutuako pitäisi,
tällä iällä,
vai muuttaako takaisin, lähtöruutuun,
turvalliseen maisemaan, helppoihin ihmissuhteisiin ja mieliin.
Pakkaisinko tavarani asuntoautoon,
kulkisin pitkin maita ja mantuja,
etsisin paikkaa rauhattomalle sielulleni, menisin sinne, missä olisin onnellinen.
Lapset haluaisivat lähelleen, kehien ympärille,
sykkeen keskelle,
urbaaniseen maailmaan.
Sinne olisi helppo sekaantua, muuttua massaksi,
kuunnella raitiovaunujen loputonta kolinaa.
Katselen hetken, siipeni ovat vielä supussa, mutta valmiina lähtöön.
