Oli hänellä sydän verillään,
oli loukannut joku sanoillaan,
Hiljaa seinän viertä taivaltaa,
oli yksin niin vaikeaa.
Oli kotona isä hakannut,
äiti karkuun lähtenyt.
Isälle yritti kaikin tavoin mieliksi,
ettei löisi ja kiroisi.
Kasvoi, kiusasivat koulussa,
oli työpaikalla aina joku kimpussa.
Syrjäytyi pikkuhiljaa kaikista,
omaan koloonsa vetäytyi maailmasta.
Siellä kehitteli teoriaa,
miten alkaisi kaikkia vihaamaan.
Ei löytyisi ihmistä päältä maan,
joka muurin pystyisi purkamaan.
Tuli koloon pakoon toinen,
vihattu syrjitty muukalainen.
Istahti viereen erakon,
jakoi eväänsä tuntematon.
Istuivat hiljaa rinnakkain,
pienen pieni ymmärrys kulki välilläin.
Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan,
eivät vaihtaneet katsettakaan.
Kuitenkin alkoi erakko sulamaan.
Viimein katsahti tulijaa.
Kysyi, mitä sulla oli asiaa?
Puheli tuntematon hiljakseen,
oli tullut kutsumaan ystäväkseen.
Oli ihmeissään sanoista tuntemattoman,
kysyi miten erakon tunsi hän?
Katsoi lempeästi kyselijää,
sun itkusi kuulin vuosien nää,
tulin sun luoksesi, ja tähän jään.
Et ole mitätön ihminen,
olet kallis mulle, kuten jokainen.
Sinut tunnen mä nimeltä,
sen piirtänyt olen käteni hipiään.
Sinun viereesi jään.
