NEITO PUNAPOSKINEN

Syksyn marjat makoisat;
mättäät punaisina puolukoista
saa luontoon minut lähtemään,
syvälle metsän hiljaisuuteen.

Poimin....välillä istun....kuuntelen.
Luonnon rauhaa aistein ahmin.
Aivoni lepää,
mielenrauhaa itseeni lataan.

Kohtaan polulla yksinäisen,
tuon neidon punaposkisen.
Marjat makoisat ämpäreissään,
mutt`väsyneenä....eksyksissä,
tietä autolleen etsimässä.

Suuntaan oikeaan mä ohjaan,
sangot raskaat apuna kannan.
Jo polun oikean löydämme,
kun yhdess`näin etsimme.

Tuo neito punaposkinen
nyt kiittäen kotiin lähti.
Minä jälkeen jäin katsomaan:
"Mun haave kaukainen hän oisi"
Sitten rekisterikilven nopsaan
mä muistiooni kopsaan.

-------------
Jo mennyt on usea vuosikymmen,
taas syksyn marjat kypsyneet,
puolukkametsän mättäillä,
kuin aina silloin ennen.

Askel jo painaa...henkeä salpaa,
mutta hätää ei mulla.
Olen Onnen Pekka:
Tuo silloin neito punaposkinen
on rakkaana vaimona vierelläni
hän taakkamme yhteisen jaksaa kantaa.