Hiljainen on ilta yksinäisen,
ei tule enää aamua loistavaa.
Kyyneleet vierien poskellain, mietin vain sinua rakkaimpain.
Miten yhdestä hetkestä, voi muuttaa koko elämän.
Suru raastaa sydäntäin,
niin suuri kun sydämeni onkaan, niin suuri on tuskakin.
Ikävä vie voimani, kaipuu murskaa sydämeni.
Kuka poskelleni illalla suukottaa ja hyvää yötä toivottaa.
Kuka minut lämmittää, kun lumi peittää maan.
Kuka minua lohduttaa, kun kyynel vierii poskellain.
Kenen viereen käperryn, kun läheisyyttä kaipaan.
Kuka yhteistä unelmaa, voi kanssani koettaa saavuttaa.
Runon perusta on juuri aitous, tunne, läheisyys ja sellainen hauras, ohut"säije joka kuitenkin saa sanat yhteen Sinulla on taito herättää runot henkiin, jolloin niistä muodostuu hyvin koskettava ja herkkiä. Runon pitääkin liikauttaa sydäntä ja sisintä. En ole runoistasi kokenut, että olisivat paaatosta ja itsesääliä Ihan vaan omaasi ja muitten vajavaisuutta kuvaat, vajaisia me ollaan ei täydellistä olekkaan Ja onhan runoissasi luonto ja kaikki elämän moninaisuudetkin huomioitu Jospa vielä laitan, että mummo näitä aatoksiaan kirjoitti. Minusta olisi mukavaa, että enemmän nämä runot herättäisivät kommentteja ja vastauksia keskusteluin. Tietty ei muita loukkaavia ei edes runoiliaa, vaan säilytettäisi asiallinen linja t. mummopa tietenkin
Kiitos sinulle kauniista kommentista.
Olen huomannut että moni ei pidä kirjoittamistani runoista, kai juuri sen vuoksi että ne ovat niin täynnä tunnetta.
Täynnä itsekästä paatosta, itsesääliä. Runoina arvokkaita muuta kuin itsellesi.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
