Kauan sitten laski aurinko sisäinen.
Nyt palelee sielusi tyhjyydessä ajatusten.
Surun ja ilon välillä pimeässä on kuilu.
Irronnut on side sillan päästä ilon kielekkeen.
On ajan haurastamat köydet sen, vain hauraan solmun uuden sisäinen valosi himmeä punoa voi.
On se vaikeaa, kun kiinni surussa pää toinen sillan tiukasti on.
On aika solmut rikkoneet, voi aika ne taas uudelleen yhdistää.
Kauanko vaan jaksaa valo jo niin himmeä uutta köyttä vahvempaa odottaa?