Siinä he kulkevat
lyhyin askelin tienvartta
ja molemmilla on kassi,
taakka jaettuna jaksaa paremmin,
on jaksanut jo lähes kuusikymmentä
ajastaikaa.
On kuljettu yksinkin voimien päivinä
vaan taakat, ilotkin, olivat yhteisiä
ja lapset,
hekin jotka jo pois saateltiin.
Eikä huominen enää paina,
vain tämä päivä,
penkit ja kaiteet sen tuntevat.
Vanhus ojentaa ohuen kätensä
-- Tartu, se on yhä tässä,
mennään kotiin.
Rappusilla mirri ojentuu istumaan,
huolehtiva hellyys madaltaa kynnystä,
ovi sulkeutuu katseiltamme.

-- polun varrella pensaat hengittävät
kypsyneen rakkauden tuulta
ja me näemme vielä iltaruskon
kultaaman väreilyn.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla