Pitkospuut kutsuu, suopursut tuoksuu,
on aika lintuin laulujen,
silmät kauas kantaa, yli suon laitaan,
nään joutsenen.

Sen uljas kaula, horisontin paula,
kohoaa yli mättäiden,
on hetki juhlallinen,
onhan se merkki pesimispuuhien.

Kun maahan katson, nään keltaisen maton,
on lakkain kukat kuin loiste auringon.
Surinaa vain kuuluu,
kukasta toiseen lentää pölyttäjäväki,
mettä kerää, jossain kukkuu käki.

Pitkospuita yli suon kuljen,
nokikahville luo nuotiotulten,
on makkara varressa pajun oksan,
repusta kaivan mustuneen kuksan,
perunapiirakan evääksi laittanut olen,
sen syön kera savulohen.

Jätökset kertoo,
on karhu kaivanut muurahaiskekoa,
suon poikki löntystänyt,
liekkö syksyisiä karpaloita löytänyt.

Sanatonna laavulle saavun ,
monet ennen minua siinä on maannut,
sen vieraskirjaan kirjoitan runon,
pian tämäkin hetki jää unhoon,
on Metsähallitus minulle järjestänyt,
halot hakannut, leirin pystyttänyt.

Mikä on ollessa luonnonhelmassa,
kulkea keltaisilla merkeillä,
ei eksy urbaanikaan reitiltä,
jos uskaltautuu pois virtuaalielämästä.