Syysyön sade vesikeiloja ikkunaruutuun sinkoaa
tahdittaa tuuli taajasti tanssiaan.

Pimeys sanattomuutta kantaa kuin huokaillen!
Kuulen vain yksinäisten askelten rytmin
asfaltin armottomaan pintaan,kohta pois
katoaa yön kaikujen sakenevaan usvaan.

Virtaava sade silmän pinnalla ääntä päästämättä,
vain sateen virran kohina korvissa mennyttä soittaa!
Kylmään ikkunaan poltteisen poskeni painan,
mustaan hetkeen jään, veden virran suruun uin.

On jo sateen sointi muuttunut, yö ohenee,
aamun kajoon kohti päivää ja
helpotukseen alakulo huuhtoutuu,
kuin tuuli puhaltaisi, vieden ikävän mennessään.

Aamun valoa odottamaan jään;
ikkunasta katson puiden huojuvan!
Näenkö luonnon lempeämmäksi muuttuvan?
Luojansa kädessä onko muuttuva ihminen?