Minua ahdistaa tämän kaupungin kadut,
kun kävelen minulle niin monia
muistoja tuovien paikkojen ohi.
Kaupunki on muuttunut
minulle niin vieraaksi,etäiseksi.
Minä vihaan näitä katuja,
rakennuksia.
Niin monessa talossa
olen asunut onnellisena.
Silloin kaupungin kadut
olivat täynnä lämpöä,
kaikki kylpi "auringossa".
Nyt kaikki hohkaa
kylmää ja pimeää.
Miten kaikki niin rakas
voi muuttua niin pelottavaksi.
Miten onnellisuus muuttua ikäväksi.
Niin monet nauretut hetket
kyyneleiksi, joista muodostuu
suolainen lammikko, johon
sulavat kaikki unelmat ja haaveet.
Olen kuin tyhjä kuori,
josta puuttuu sisältö.
Ja ikävä, se on kuin haava,
joka ei ikinä arpeudu.
Kyyneleet jotka eivät koskaan kuivu.
Kauanko jaksan tätä tyhjyyttä.
Tämä kaupunki ei ole voimavara,
vaan pala palalta se murtaa minut.
Edes muistot eivät pidä minua pinnalla...
Ja minä palaan taloon, jonka
pitäisi olla kotini...
