Radio soittaa eläkeläismusiikkia.
Mies istuu yksinään pöydän ääressä.
Hän ei nosta katsettaan
lukee ja lukee pöydälle unohtunutta kirjaa.
Hän on lukenut sen jo moneen kertaan.

Ovet ovat lukitut, ei auta vaikka kuinka jyskyttäisi.
Hänellä ei ole muuta kuin kirjansa.
Ajatukset käyvät samaa rataa:
Montako päivää minun pitää vielä istua
ennen kuin enkeli tulee ja vie minut kotiin,
kotiin jossa on hyvä olla.

Tämäkö on elämäni palkka?
Ei, kyllä tämä on kohtaloni,
kohtalo johon täytyy vain alistua.
Päivä kerrallaan, päivä kerrallaan.

Pitää kuitenkin löytää positiiviset puolet elämästä:
Minulla on ruoka valmiina pöydässä,
pyykit pestynä, pillerit valmiina, huone siivottuna,
saan apua tarvittaessa.
Minullahan on ruhtinaallinen elämä,
ei kannata valittaa.
Paljon huonommin on monella muulla.

Siis hymyä huuleen ja pilkettä silmiin.
Kyllä tässä sentään vielä.