Ei talvi tavoiltaan, voi miten liukasta,
en uskalla liikkua minnekään.
Jos jalka menee poikki,
selkä nyrjähtää, kotia sitten makamaan jää.
Koirat kakkavat lumeen,
lapset tekevät enkeleitä.
Koirankakat selässä, voi heitä.
Syön leipää, juon kahvia, katselen ikkunasta,
tuolla se näky on vasta.
Siipiriko harakka, viisi fasaania,
en pysty syömään en juomaan.
Vaikka itse muistutan varista,
vaan nyt ei marista.
Voi kauhistus, taas sataa lunta,
en kestä, kuka luo lumet.
Voi, kun aurinko alkaisi paistamaan,
lumet sulaisi kokonaan.
Ei mitään muuta kuin surua, tää on kamalaa.
Nyt vielä ystävänikin, surusäkkinsä lupasi lahjoittaa.
Ei vieraan suru olekaan niin raskasta,
vaikka mustana säkin näinkin.
Omat suruni kummasti hälveni,
onko muillakin surua, sitä ajatteli.
Vaan saapui mulle pyörätuoliystäväni,
ilosäkin heitti, siinä sulle iloa.
Nyt tapahtui muutosta, tilalle tuli
pohtimisen taitoa.
Pohdin, pohdin ja pohdin, missä mulla
se elämän paras johdin.
