Lokakuun harmaus luonnon yllä
kuin utuinen suruvaippa
ilottomana kaikki hiljaa.
Tuulen virekin vaipunut
aika pysähtynyt olevaan
vain apeus läsnä,
valon elämä täkana, eletty!

Edessä syksyn pimeät.
Sama harmaa mielessäni
hidastan askeleeni
viipyilen puita katsellen;
koivuja keltaisin lehdin,
pihlajan lehdet punertaen,
mäntyjen uljaat rungot,
polut haavan lehdistä keltaisina.
Siinä hetkessä kumpuaa
minussa lämpö ja ilo,
jokainen soluni havahtuu,
hurmaannun; räiskähtää
valtava valoisuus ympärilleni,
paiste, kuin kultainen aurinko,
valo kultaa koko harjun,
saan katsella kuin ilotulitusta,
kuin värit puhkeaisivat
uuteen loistoonsa.

Kuuluu ylhäältä puun oksalta
oravan naksutus,
jostakin kaukaa kuuluu
koiran haukahtelu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Uudelleen katson ympärilleni;
sama syksyn harmaus!
Mutta ilo päivääni on palannut,
mieleni keventynyt
ja luonto tehnyt tekonsa
pienen ihmisen hyväksi,
ihmeellinen voimavaikutus
on Luojan luonnolla!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla