Syksy on tullut, sinä harmaakaapuinen pitkä päivä.

Oi´, sinä monikasvoinen armas vuosi, muistelen
sinun salaisuuksiasi, mittaamattomat ovat sinun
taskusi ihmisten lapsille.
Keväässäni pienin jaloin piipersin kotini pellon
laitaa. Ihmettelevin suurin silmin katselin
keskipäivän utupilviä, suuria vaunujasi korkealla.
Kirkkaasti kiuru lauloi, ylen korkealle silmiltäni.
Punamustan; kellon vieno soitto äitini lypsytiellä.

Voi sinua armas´ päivä, varhain sinä herätit minut
päivän töihin. Lapsena lähetit pieneksi paimeneksi,
leivän kovan raatajaksi, vielä pilttinä ollessani.
Enpä ole sinulle katkera armas vuosi, kauniit
äidinkasvot minulle palkaksi annoit.
Avioliiton onnelaan, oman rakkaani rinnalle.
Keskipäivä kiisi kuin pääsky korkealla taivaan
kannella, kohti auringon kultaista laskua.

Voi sinua armas´ syksy. Pitkään ovat pääskyt
tehneet lähtöään kaukaiseen maahan.
Vielä iloitsen kotikoivun kottaraisten hyvästeistä,
yhtyen heidän menneen kesän iloihin.
Poikasemme ovat tahoilleen lähteneet, me vielä
kerran hyvästelemme armaat vainiot, joille
parhaat voimamme annoimme.

Jo kuulen oman kurkiauran kutsun.
Monet rakkaani, ovat matkaasi liittynet vuosien
saatossa. Kiitos sinulle armas vuosi viimeisestä.
Siipeni ovat valmiit pitkälle matkalle lähteäkseni
tuntemattomaan maahan.

Oletko sinä ymmärtäväinen ystäväni oppinut
luonnonkirjasta Luojan suurta viisautta.
Siipemme vahvistuvat käytössä, kaikella
on aikansa, kurjetkin johdatetaan takaisin,
- ajallaan.