Hän istuu ikkunan luona,
on hiljaa aatoksissaan,
ja niinkuin hetkenä tuona
eläis jälleen nuoruuttaan.
Oli paljon pellavapäitä,
ja niukasti leipää vaan,
vaan vaihtais ei hetkiä näitä
kanssa rakkaitten olla kun sai.
Piti paljon taakkoja kantaa
lapsijoukkoa hoivatessaan,
vaan heille kun turvan sai antaa,
se onnea tuotti vain.
Nyt ulkonaista on hyvää,
ja aikaa on liikaakin,
vaan entistä onnea syvää
ei hän tuntea voi nykyisin.
On vässynyt elämän sotiin,
yksinoloon ja ikävään,
ja päästä Isän kotiin
on suurin kaipuunsa vain.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla