Oli varpunen pienoinen oksallaan,
se katseli taivasta maata.
Aamuaurinko kietoi sen loistollaan,
siit' Luojalleen kiitoksen laulullaan
se lausui eik' tahtonut laata.
Mutt' peipponen kohta sai kuulloa sen,
oli pesä sill' lähellä aivan.
Se kuunteli hetken ja pilkaten
pian haasteli varpusta ilkkuen:
"Miks 'kärsiä viitsit sä vaivan.
On Luojamme ylhäällä taivaassaan,
miss' on hällä suuruutta, valtaa.
Siell' istuu hän loistossa, voimassaan
ja kauniimmat kiitokset kuullesssan
ei kuule hän ääntäsi halpaa."
Niin varpunen pienoinen suruten
nous' sinitaivasta kohti.
Kysyi kotka: "Miks' lennät sä kohoten?"
"Luo Luojain, ett' kuulis' hän kiitoksen."
Jo taivahan tornit hohti.
Se nousi ja nousi, mutt' voimat sen
pian loppui, ei jaksanut enää.
Se putos', ja kotka sen huomaten
jo lausahti varpusta loukaten:
"Maass' pysyköön, ken siellä elää."
Putos varpunen keskelle kukkien,
oli kaunis sen hautausmaa.
Ei tiennyt sit' kotka, ei peipponen,
oli Luojansa kuullut sen kitoksen
- eikä koskaan sen kauniimpaa.
