Hän elämän latua hiihti,
maaan päällä kulkiessaan.
Silloin ihmiset häntä kiitti
ja olivat innoissaa.

Oli hänellä onnen hetket
ja menestys aikoinaan.
Pois jäivät tappion retket,
tuli mainetta kunniaa.

Vaan myrsky hiipi kuin salaa
ja ryöpytti voimallaan.
Se vei mukaansa arvokalaa,
tuskaan suurimpaan.

Ei ihmiset anteeksi anna,
vain piinaavat vaeltajaa.
Eivät auta, taakkaa kanna,
ei ole rinnallakulkijaa.

Se uuvutti matkamiehen,
sydän särkyi kokonaan.
Monet itkut, elämän tiellä,
hän sai itkeä yksinään.

Ei ihminen rakasta silloin,
kun sydäntä paleltaa.
Vaan jättävät yksin illoin,
taakan keskelle itkemään.

Vain Taivaan Rakkaus kestää,
kun murtuu sydän tää.
Sen voimaa ei saata estää,
Taivas parhaiten ymmärtää!