”Sain tappouhkauksia tuntemattomilta"

”Poikani päihdeongelmat alkoivat 16 vuotta sitten, ja ne ovat lisääntyneet pikkuhiljaa. Aluksi vähättelin ongelmia tai kielsin ne kokonaan.

Jos muita perheenjäseniä kuuntelee, heidän mukaansa ei ollut asiaa, jota en olisi tehnyt poikani puolesta. Samaan aikaan kotoamme hävisi hiljalleen yrityksemme rahoja ja tavaroita. Poikani ajoi automme lunastuskuntoon, varasti jopa luottokorttimme ja maksoi sillä älyttömän suuruisia ostoksia. Jouduimme asentamaan kotiimme hälytysjärjestelmät.

Yritin raitistaa poikaani kaikin mahdollisin keinoin. Ohjasin häntä hoitoihin ja maksoin hänen hoitojaan sekä paljon muita laskuja. Kuuntelin 'velkojien' soittoja sekä poikani yöllisiä uhkailuja. Siivosin hänen sotkujaan ja pesin vaatteita. Täytin jopa jääkaapin hänen kodissaan, jonka lunastimme lopulta miehemme kanssa lainojen kanssa.

"Siivosin poikani sotkuja,
pesin hänen vaatteitaan
ja täytin jopa jääkaapin."

En ymmärtänyt, että näin tehdessäni mahdollistin vain poikani päihteiden käytön. Nyt jälkikäteen olen myös huomannut, että samalla löin laimin ihanaa miestäni ja tytärtäni sekä ennen kaikkea itseäni – mistä olen todella pahoillani.

Elämämme oli yhtä vuoristorataa, vaikka yritin pitää myös kulisseja yllä kaikin keinoin. Suurin myllerrys tapahtui ajatuksissani, mutta niistäkään ei ollut kenelläkään tietoa.

”Huusin kipuani sairaalayön jälkeen”

Seitsemän vuotta sitten, ennen joulua, poikani retkahti jälleen – oltuaan sitä ennen raittiina noin vuoden ajan. Tässä vaiheessa kuvioissa oli alkoholin lisäksi jo vahvat uni- ja kipulääkkeet sekä muut mahdolliset pillerit.  Hän saattoi ottaa viinan kanssa kymmeniä nukahtamistabletteja, kuten tälläkin kertaa.

Puhelimessa poikani syytti meitä aina rahapulastaan ja pahasta olostaan.  Sekavissa tiloissaan hän uhkaili tappaa sekä meidät että itsensä. En voinut tälläkään kertaa jättää häntä yksin kotiinsa, vaan pyöräilin pimeydessä peilikirkkailla teillä poikani asunnolle katsomaan hänen vointinsa.

Ovella odotti kamala sotku tyhjine pilleripaketteineen, nuuskamälleineen ja kaljapulloineen. Keskellä kaaosta, oksennuksen ja viinan hajua, poikani selitti puhelimessa siskolleen tyynen rauhallisesti, että hän viettää täällä rauhallista aatonaattoa pelaamalla korttia Kekkosen ja Mannerheimin kanssa.  Lopulta vietin jouluaaton vastaisen yön raivoavan poikani kanssa sairaalassa.

Kävellessäni aattoaamun hämärässä kotiin sairaalasta itkin pettymystäni. Kotona kipuni purkautui äänekkäästi: huusin ääneen tuskaani samaan aikaan, kun taustalla kuului joulurauhan julistus.

”Ensimmäisellä kerralla en ollut valmis jäämään"

Kauniin virren sanat havahduttivat minut, ja tuolloin tajusin, että en selviytynyt enää omin voimin. Samaan aikaan kirjahyllystä osui silmiini Rohkeutta muuttua -kirjanen, jonka olin hankkinut muutamaa vuotta aikaisemmin käytyäni tutustumassa Al-Anon-ryhmään. Tuolloin en ollut vielä kuitenkaan valmis jäämään tähän alkoholistien läheisille tarkoitettuun ryhmään. 

Joulun jälkeen lueskelin Al-Anon-kirjallisuutta. Ymmärsin kuitenkin, että pelkästään kirjoja lukemalla en toipuisi, vaikka toisten toipumiskokemukset toivatkin lohtua.

"Ymmärsin, että
pelkästään kirjoja
lukemalla en toipuisi."

Eräänä iltana sain kerättyä sitten rohkeutta ja menin ryhmään. Vastaanotto oli todella ystävällistä. Ryhmän jäsenet vaikuttivat niin tyyniltä ja rauhallisilta. Itselläni oli kuitenkin paha olla: en liioin tiennyt kuka olin ja mitä halusin. Ajatuksissani pyörivät vain pojan ongelmat.

”Vertaisista voimaa ja tukea”

Pikku hiljaa, käymällä säännöllisesti ryhmässä ja kuunneltuani toisten kertomuksia sekä tutustumalla sen perinteisiin, aloin ymmärtää itseäni ja käytöstäni.

Huomattuani ja tutkittuani omaa käytöstä ryhmässä tajusin, että tarvitsen myös terapiaa. Olen käynyt kaksi vuotta terapiassa.  Tajuan nyt ennen kaikkea sen, että vain itseäni voin muuttaa – en toista ihmistä.

Minusta tuntuu, että suurperheen vanhimpana tyttärenä olin joutunut ottamaan vastuuta ja huolehtimaan muista aivan liian varhain. Velvollisuudentuntoni oli ylikehittynyt. Olin kaiken aikaa huolissani jostakin, asioistakin, jotka eivät kuuluneet minulle lainkaan. Sama toistui poikani päihdeongelman kanssa.

"Ryhmässä olen oppinut
kuuntelemaan ja saanut
paljon voimaa kertomusten
jakamisesta."

Ryhmässä olen oppinut kuuntelemaan ja olen saanut paljon voimaa kertomusten jakamisesta. Lähes jokaisen kertomuksesta olen tunnistanut itseni. En koskaan olisi uskonut mikä voima ja vaikutus vertaistuella on! 

Olen saanut myös syvällistä tietoa alkoholismi-sairaudesta. En suhtaudu enää niin tunnepitoisesti poikani sairauteen ja sen etenemiseen. Tarvittaessa voin soittaa ryhmätovereilleni tai kummilleni, ja vertaistukiryhmämme iskulauseet auttavat minua usein.

Ryhmän palvelutehtävät muun muassa kokouksen vetäjänä sekä puhelinpäivystäjänä toimiminen, avaavat myös uusia näkökulmia tällä matkalla. Matkalla, joka tulee kestämään loppuikäni ja jossa saan edetä aivan omaan tahtiini.”

Matleena, 61

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.