Makeanhimo oli viedä Seppo Palmiselta mielenterveyden. Uusi elämä alkoi, kun hän taisteli itsenä eroon kakkujen ahmimisesta.

Torvet soivat, suu kävi ja kansainväliset käsimerkit viuhuivat. Niin Seppo Palminen, 69, käyttäytyi liikenteessä muutama vuosi sitten.

Sepolla oli jatkuvasti huono olo: hän oli kiukkuinen, ei saanut nukuttua eikä pystynyt olemaan paikallaan. Hän pelkäsi, että oli tulossa hulluksi.

Onneksi yksi fiksu lääkäri ymmärsi, mistä saattaisi olla kysymys, ja määräsi Sepon viiden tunnin sokerirasituskokeeseen. Miehen sokeriarvot romahtivat kolmannen tunnin kohdalla, ja diagnoosina oli hypoglykemia: elimistö ei pysty pitämään verensokeria tasolla, jolla ihminen tuntee olonsa hyväksi.

Sellaiselle ihmiselle kuin Seppo sokeri on myrkkyä ja aiheuttaa riippuvuuden. Sokeri oli kuin huumetta, jota oli pakko saada tai tunnetilat järkkyivät. Alkoi vuosikausien kamppailu paremman olon puolesta.

Paino putosi itsestään

Tänä päivänä Seppo on tyyni, iloinen ja hyvinvoiva. Hän on mukaillut lääkäri Antti Heikkilän oppeja ja löytänyt itselleen ruokavalion, joka pitää verensokerin tasaisena. Siihen eivät kuulu sokeri eivätkä muut nopeat hiilihydraatit, joita muun muassa pullat tai vehnäsämpylät sisältävät.

Seppo oli aiemmin saattanut syödä ison suklaalevyn muutamassa minuutissa. Kun nopeat hiilihydraatit jäivät pois, vieroitusoireet olivat kovat. Viikon ajan mies koki muun muassa hurjia vilunväristyksiä.

Seppo ei karppaa, vaan syö monipuolisesti ruokaa, jossa ei ole sokeria eikä nopeita hiilareita. Hän syö esimerkiksi ruisleipää, mutta valitsee leivän, jossa ei ole vehnää, sokeria tai siirappia. Sellaisia on kaupan hyllyissä yllättävän vähän.

Seppo ei ole missään vaiheessa varsinaisesti laihduttanut, mutta painoa lähti ruokavaliomuutoksella 18 kiloa. Kokonaiskolesteroli putosi 6,3:sta 3,6:een.

Himo vaanii taustalla

Kun Seppo muutti ruokavaliotaan, makeanhimo sammui. Sokeri vaanii kuitenkin aina kulman takana.

– Voisin väittää, etteivät hiilarit enää himota, mutta en uskalla henkseleitä paukutella. Tiedän, että tämän homman munaaminen on yhdestä naksauksesta kiinni niin kuin alkoholistilla, Seppo pohtii.

Hän yrittää välttää vaaran paikat. Jos tiedossa on juhlat, hän syö kunnolla proteiinia niitä ennen. Näin ei tule houkutusta käydä kakkujen kimppuun.

Kovia paikkoja ovat juhlat, risteilyt ja lomamatkat.

– Sisäinen puheeni käynnistyy heti: ”Ei tänne olla niuhottamaan tultu!” Silloin saattaa tulla muutaman päivän herkkuputki, mutta aika nopeasti huomaan, että nyt pitää ottaa itseään niskasta kiinni.

Myös alkoholin kanssa Seppo joutuu olemaan tarkkana. Hän voi juoda kaksi lasia viiniä, mutta kolmas lyö jo kaiken läskiksi. Silloin itsekuri katoaa ja mies syö kaksin käsin herkkuja. Samasta syystä Seppo ei juo koskaan alkoholia tyhjään vatsaan.

Onneksi sokerihimosta puhutaan

Seppo on iloinen siitä, että sokeri ja sen vaikutukset ovat nousseet viime aikoina otsikoihin. Hän on pohtinut, kuinka paljon suomalaisissa on niitä, jotka eivät sokerikoukussaan edes tiedä, miltä hyvä olo oikeasti tuntuu.

– Tuntuu hassulta nähdä, kun ihmiset itseään hyväilläkseen ottavat leivoksia tai ahmivat karkkeja. Itsehyväilyähän olisi se, että jättäisi nuo tuotteet väliin.

Seppo on miettinyt sokerikoukkuaan ja riippuvuuksia paljon. Ajatuksista on syntynyt Buddhan eväät -niminen kirja. Se on painavaa, mutta riemastuttavaa luettavaa.

”Ei ole gurua, joka sanoisi sinulle, että tätä pöperöä syömällä tulet onnelliseksi. On vain omaguruja. Jokainen valaisee itse itsensä, on paras asiantuntija kokeilemaan, mikä toimii, mikä ei.”

Lissu

Seppo Palminen, 69, jätti sokerin - makeanhimo oli viedä hengen

Olenpa kovinkin samoilla linjoilla kirjoittajan kanssa. Nuorena sain väsymysoireiden tutkimusten yhteydessä myös hypoglykemia-diagnoosin. Sen ja hampaiden hyvinvoinnin takia jätin myös sokeripitoiset tuotteet pois ruokavaliostani. Sittemmin retkahdin, mutta nyt olen taas noudattanut mahdollisimman järkevää sokeritonta ja vähäsuolaista ruokavaliota. Sairaalavierailu hiljattain sai aikaan kovasti ihmettelyä. Luulisi, että niissä ympyröissä nimenomaan kiinnitetään tiukkaa huomiota siihen mitä...
Lue kommentti

Satu Silvo pitää itsensä kunnossa hyvällä ravinnolla, joogaamalla ja pyöräilemällä. Huoli ympäristöstä ja halu edistää lasten ja nuorten hyvinvointia on vienyt mukaan politiikkaan. Tässä sarjassa tunnettu henkilö kertoo elämänsä tärkeimmistä numeroista.

1 hullu nero

Vuodet 1981–85 Jouko Turkan oppilaana olivat minulle tärkeitä. Turkka korosti tekemisen intohimoa ja heittäytymistä. Näyttelijä ei voi tulla lavalle haukotuksen ja purkansyönnin lomassa, vaan hänen on pidettävä kehonsa käynnissä koko ajan.

”Rystysillä punnertaminen sai minut itkun ja raivon partaalle.”

Harjoitukset olivat rankkoja, mutta pärjäsin, koska minulla oli hyvä peruskunto. Rystysillä punnertaminen tosin sai minut itkun ja raivon partaalle.

Turkka oli nero mutta samalla arvaamaton. Kerran Kamelianaisen harjoituksissa hän sanoi, että seuraavana päivänä juodaan ”nänneillä samppanjaa”. Maalaistyttönä vastasin vaistomaisesti, että minähän en tissejäni rupea näyttämään. Mutta sitä harjoitusta ei koskaan tehty.

24 vuotta freenä

Valmistuttuani tein Helsingin kaupunginteatterissa pitkään isoja rooleja. Olin mukana myös elokuvissa ja televisiosarjoissa. Samaan aikaan sain kaksi lasta, ja äitiys aiheutti tietysti taukoja työhön. Huomasin, että teatterista ansaitsemani nuoren näyttelijän palkka meni kokonaan lastenhoitajalle.

”Sanoin itseni spontaanisti irti.”

Lapset varttuivat, mutta minulla oli jatkuva huoli ja huono omatunto, koska olin niin paljon heistä erossa. Kysyin, voisinko tehdä yhden tai kaksi roolia neljän viiden sijasta. Se ei käynyt. Sanoin itseni spontaanisti irti ja siitä lähtien, 24 vuotta, olen ollut freelancer.

4 ateriaa

Pidän huolta säännöllisestä ateriarytmistä. Syön neljä kertaa päivässä jotakin, koska haluan pitää verensokerin tasaisena. Sitä säätelevä insuliini on hormoni, jota ei pidä ärsyttää.

Kymmeneen mennessä nautittu aamiainen on hyvä alku päivälle. Lounaan syön yleensä ravintolassani Silvopleessä, jossa on tarjolla puhdasta kasvisruokaa.

”Ennen esitystä nautin ”lääkinnällisen” annoksen kahvia.”

Ennen esitystä nautin pirtelön ja ”lääkinnällisen” annoksen kahvia. Esityksen jälkeen teen kotona aterian vaikkapa avokadosta, oliiviöljystä, sitruunasta ja kirsikkatomaateista.

856 ääntä

Minut valittiin viime keväänä Helsingin kaupunginvaltuustoon 856 äänellä vihreiden listalta. Haluan kantaa korteni yhteiseen kekoon, sen verran minussa on maailmanparantajaa. Erityisen lähellä sydäntäni ovat luontoarvojen säilyminen sekä lasten ja nuorten hyvinvointi.

 


– Vaihdan liikuntalajia vuoden välein, mutta jooga on pysynyt, Satu Silvo sanoo.

 

3 joogahetkeä

Vaihdan liikuntalajia muutaman vuoden välein, mutta iyengarjooga on tullut jäädäkseen. Käyn joogassa 2–3 kertaa viikossa. Siinä tehdään tosi tarkkaa työtä puolitoista tuntia kerrallaan.

”En ryntää lääkäriin joka inahduksesta.”

Jooga tekee minut onnelliseksi. Kehon herkkyys ja joustavuus paranevat, mikä vaikuttaa kaikkeen liikkumiseen ja vähentää loukkaantumisen riskiä.

Iyengarjooga tuo myös asenteen, että haluan itse hallita kehoani enkä ryntää lääkäriin joka inahduksesta.

3500 kilometriä

Liikun sähköavusteisella polkupyörälläni 3 500 kilometriä vuodessa. Ajaessa kehoon tulee muisto lapsuudesta, kun tuuli vain tuiversi tukkaa. Olen yhtäkkiä kuin 14-vuotias.

Jotkut vastustavat sähköpyöriä ajatellen, että se on liian helppoa. Sähköpyörääkin pitää polkea, ja vastuksen voi säätää juuri niin kovaksi kuin haluaa.

”Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän.”

Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän. Teemme yhdessä 30–40 kilometrin sunnuntaiajeluja ympäri Helsinkiä.

2 tuntia

Esitin Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatissa Charlottea, joka on uhrannut perheensä taiteilijauran eteen. Hän kohtaa näytelmässä aikuisen tyttärensä seitsemän vuoden jälkeen. Roolissa sain kaivaa itsestäni tunteiden ääripäät. Olin näyttämöllä lähes koko kaksituntisen esityksen ajan.

On hurja tunne, kun roolihenkilö alkaa elää omaa elämäänsä ikään kuin minusta riippumatta. Charlottella voi olla repliikki, jota Satu Silvo ei ikinä pystyisi sanomaan.

Silvopleessä asiakas halusi kiittää. Luulin, että hän tarkoitti ruokaa ja sanoin kiitosten kuuluvan työntekijöilleni. Hän puhuikin Syyssonaatista. Tuli hyvä mieli koko porukan puolesta.

Juttu on ilmestynyt myös ET-lehden numerossa 8/2018.

Satu Silvo

SYNTYNYT nykyisin Kouvolaan kuuluvassa Sippolassa 2.8.1962. Asuu Helsingissä.

TYÖ Näyttelijä, ravintolayrittäjä, kaupunginvaltuutettu.

PERHE Kihloissa näyttelijä, kirjailija Reidar Palmgrenin kanssa. Kaksi aikuista lasta.

Minna Lindgrenillä on kaksi uutta harrastusta, Figaro-kissa ja ehtookellojen soitto. ET-lehden kolumnistina hän haluaa puolustaa ihmisen oikeutta ikääntyä, vapautua ja kuolla.

Pari kuukautta sitten hankittu Figaro nuuhkaisee eteisessä toimittajaa.

– Nyt kun lapset alkavat lähtevät kotoa, huomasin, että tarvitsen kissan, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren sanoo.

Tuttu radioääni ja seniori-iän mielikuvia tuulettavien Ehtoolehto-romaanien kirjoittaja vaikuttaa mielipiteissään varmalta ja rohkealta, mutta suurista muutoksista hän ei pidä. Lapsuudenkodista oli vaikea muuttaa omilleen. Yleisradio oli tuskallista jättää yli 20 palvelusvuoden jälkeen. Seuraavaksi pitää luopua keski-iän kynnyksellä saaduista lapsista.

Sen sijaan nuoruudesta Lindgrenin on ollut helppo luopua.

– Olen aina liikkunut itseäni vanhempien ihmisten seurassa eikä minulla ole nuoruuden kulta-aikaa, johon haluaisin palata. Lisäksi minulla on ollut nuoresta pitäen vanhusten harrastukset, kuten klassinen musiikki.

Lindgrenillä oli pitkään tunne, että hän tekee asiat kymmenen vuotta ikätovereitaan jäljessä: valmistuu yliopistosta, löytää miehen, tulee äidiksi, aloittaa kirjailijana. Nyt 55-vuotiaana hän on yllättäen edelläkävijä elämän ehtoolajeissa.

– Forever young, ajatus ikuisesta nuoruudesta, on vastenmielisintä ja valheellisinta, mitä ihmiselämästä voidaan sanoa.

Ikuinen nuoruus on painajainen

Lindgrenille ikä on numero, joka pitää hyväksyä. Otetaan muutama numero kertauksena.

Yhdeksänvuotiaana Minna osti matkakirjoituskoneen, sillä hän halusi toimittaa omaa lehteä ja haaveili vielä joskus kirjoittavansa romaanin. 19-vuotiaana hän pääsi ylioppilaaksi, ja penkkaripäivä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Hän muisti tuon onnen tänä keväänä katsellessaan esikoisensa penkkariajelua.

– Ihmisen suhtautuminen omaan ikään on helposti epärealistinen. Minäkin pidän itseäni melko samana ihmisenä kuin penkkariauton kyydissä 36 vuotta sitten. Sen sijaan muut näkevät minussa naisen, jota elämä on kuluttanut.

”Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias.”

23-vuotiaana Minna pääsi toimittajaksi Yleisradion kypsän iän kanavalle Yle Radio 1:lle. Musiikkitieteen opintoja unelmatyön opiskelu kuitenkin pitkitti. Valmista tuli vasta 32-vuotiaana.

Vaikka toimittajan työt sujuivat, yksityiselämässä suunta oli hukassa.

– Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias: epävarma ja valmis toimimaan omaa luontoani vastaan.

Kuolema laittoi kirjoittamaan

33-vuotiaana Minna löysi puolison, diplomi-insinööri Juhani Heimschin.

– Mieskuorosta tietenkin, mistäpä muualta nainen miehen löytää! Polyteknikkojen kuoroa johti hyvä ystäväni Tapani Länsiö. Hän järjesti avioliittomme.

Esikoisensa Minna sai 36-vuotiaana, ja lapsia syntyi neljän vuoden sisään kolme.

– Tulin helposti raskaaksi, odotusaika oli vaivatonta, synnytykset hauskoja ja kaikki siitä eteenpäin ihanaa. Juhani on sanonut monta kertaa, että onneksi hän ei tavannut minua aikaisemmin, muuten meillä olisi kuusi lasta.

42-vuotiaana Minna sai valmiiksi elämäkerran säveltäjä-kapellimestarista Leif Segerstamista. Kun Minna oli 44, hänen isänsä emeritusprofessori Kaj B. Lindgren kuoli. Minna siirtyi vapaaksi toimittajaksi ja kirjoitti ensi töikseen artikkelin isänsä kuolemasta. Se toi hänelle Bonnierin journalistipalkinnon. Vuonna 2010 kuoli äiti.

– Hän sai sydänkohtauksen 86-vuotiaana olematta päivääkään sairaalassa. Täydellinen suoritus.

Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.
Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.

48-vuotiaana Minna kirjoitti Sivistyksen turhan painolastin, joka on puolifiktiivinen tarina päähenkilön keski-iän kriisistä ja työelämän muutoksesta.

– Ihmiset ajautuvat yleensä tiettyihin töihin mielenkiintonsa kautta, mutta kun kaikki muutetaan raportoinniksi ja tehokkuudeksi, yhä harvempi saa tehdä sitä työtä, mihin alkujaan tähtäsi.

Minna huomasi ohjelmistopäällikön työssään, että tätä kehityksen tuulimyllyä vastaan oli turha taistella. Se oli yksi syy jättää Yle, mutta ei tärkein.

– Tärkein syy olivat lapset, jotka menivät siinä vaiheessa kouluun. Halusin, että heitä on iltapäivällä kotona joku vastassa. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että voisin vihdoin toteuttaa 40-vuotisen haaveeni ja tulla kirjailijaksi. 50-vuotiaana julkaisin esikoisromaanini Kuolema Ehtoolehdossa.

Kirjoitettuaan isänsä kuolemasta Minna sai kuulla paljon ikääntyvien kertomuksia elämästään. Hän tajusi, että nyt käsillä on vihdoin romaanin aihe.

– Fiktion avulla saatoin kirjoittaa sellaisista iloisista ja seurallisista vanhuksista, jollaisia olin nähnyt muun muassa omassa suvussani.

Mummo ja Jörn Donner

Kirjoja alkoi syntyä yhtä vaivattomasti kuin lapsia. Ehtoolehto venyi romaanitrilogiaksi ja sitä on käännetty jo monille kielille. Maaliskuussa 2017 ilmestyi uutuuskirja Vihainen leski, joka pohtii muun muassa ikääntyvien seksuaalisuutta.

Tähän teemaan Minna heräsi oopperamatkoilla, joilla hän toimii oppaana. Aluksi suuri osa matkalaisista oli eläkeikäisiä naisia, mutta pikkuhiljaa mukaan lähti yhä enemmän pariskuntia, joilla oli eri sukunimi ja sama huone. He poikkesivat koko elämänsä jakaneista pariskunnista.

– He olivat hirmuisen rakastuneita ja kehuivat kilvan toisiaan. He eivät olleet muuttaneet yhteen ja jakaneet omaisuuttaan, vaan parisuhde tuntui olevan sitä varten, että heillä oli kivaa yhdessä. Se on fantastinen parisuhdevisio, jonka voi toivottavasti toteuttaa myös pitkässä parisuhteessa.

Kaikilta se ei onnistu. Minnan tuttavapiirissä varhainen keski-ikä oli avioerojen aikaa. Myöhemmin keski-iässä ihmiset alkavat havahtua myös kuolevaisuuteensa.

– Tragikoomisin on julkisuuden hahmo, usein mies, joka saa kuusikymppisenä sairauskohtauksen ja toteaa sen jälkeen: ”Ymmärsin kuolevani.” Silloinko vasta hän sen ymmärtää?

”Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää.”

Minna kiittää kotinsa ilmapiiriä siitä, että kuolema ja ikääntyminen ovat tuntuneet aina luonnollisilta ilmiöiltä.

– Äidilläni oli paljon suvun vanhuksia ystävinä. He eivät olleet hänelle velvollisuus, vaan elämän rikkaus. Lapsena sitä ei erottanut, oliko ihminen 30- vai 50-vuotias. Sitten kun ihminen oli 80, hän oli lapsenkin silmissä jo vähän kiinnostava.

Minnan oma isoäiti, joka tervehti lapsenlapsiaan kadulla kiekaisemalla ”kukko kiekuu”, oli poikkeuksellisen kiinnostava ja ympäristön mielipiteistä vapautunut persoonallisuus.

Kaikista ei kuitenkaan tule tylsien sukujuhlien valopilkkuja. Moni yrittää säilyä nuorena.

– En tiedä, onko soveliasta antaa esimerkki, mutta minulla on se mielikuva, että Jörn Donner ei halua olla vanha.

”Mieheni luulee olevansa nuori”

Ikään liittyvät kriisit ovat kulttuurin tuotteita. Esimerkiksi Aasiassa ei ajatella länsimaiden tapaan, että nuori muuttuu 14-vuotiaana tikittäväksi murrosiän aikapommiksi.

– En oikein ymmärrä myöskään keski-iän kriisiä. On helpompi syyttää ongelmistaan ikää kuin ajatuksiaan tai pelkojaan.

Jos ikääntymisessä näkee myönteiset puolet, sitä ei tarvitse torjua.

– Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää. Ikä ei ole todellakaan pelkkä numero, vaan ankara fakta. Vihaisessa leskessä tämä on yksi teemoistani.

Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.
Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.

Minna Lindgreniä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että ikääntyminen sopii hänelle. Hänen intohimonsa kirjoittamisesta oopperaan tai kutomisesta vanhentuneen tiedon keräilyyn vaativat pikemmin seestynyttä keskittyneisyyttä kuin nuoruuden räjähtävää reaktiokykyä. Tällaisia lajeja ei tarvitse hylätä vanhoilla päivillään liian hurjina.

– Helpotuin lukiessani tiedeartikkelin, jonka mukaan kaikilla ei ole geeneissä sellaista ominaisuutta, että rääkkiurheilu tuottaisi heille mielihyvää. Olen aina ihmetellyt, missä se euforia on, joka hikoilusta pitäisi tulla palkinnoksi. Minulle sitä ei koskaan tullut.

Sen sijaan mielihyvää tuottaa toisenlainen ponnistelu. Minna aloitti kaksi vuotta sitten tai chin, joka on hänen mukaansa täydellinen laji ikääntyville: tasapainoa, liikkuvuutta, motoriikkaa, keskittymistä ja muistamista.

– Ja mikä parasta, salilla ei ole taustamusiikkia eikä peilejä.

Toisaalta kaikilla ei ole geeneissään tätä onnen lähdettä, joka pirskottelee euforisia tuntemuksia oopperassa ja tai chin liikesarjojen äärellä.

– Totta. Mieheni lähti juuri Alpeille laskettelemaan, koska hän kuvittelee olevansa nuori.

Herkkä ja säästäväinen humanisti

Kirjoitusten ja julkisten esiintymisten perusteella Minnaa luulisi boheemiksi humanistiksi, mutta eläkepäiviensä turvaa hän ei ole jättänyt epävarmojen freelance-tulojen varaan.

– Minulla on monta eläkevipua vetämässä: eläkevakuutus, osakkeita, rahastoja, sijoitusyksiö, Ylen eläkekassa ja taiteilijoiden eläkekassa. Olen säästäväinen ja pidän rahaa sukanvarressa, mutta toisaalta, jos saan jotain ylimääräistä esimerkiksi kirjojen käännöksistä, saatan pakata koko perheen kaukomatkalle.

”Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.”

Räväkkä radioääni ja humoristinen lavaesiintyjäkin ovat osittain silmän lumetta. Jos ihminen on herkkä, hänen täytyy suojautua.

– On kaksi esiintyjätyyppiä: se, joka haluaa olla koko ajan esillä, ja se, joka on ihan hirveän ujo ja tarvitsee roolin ollakseen esillä. Tunnistan itseni ihmiseksi, joka tarvitsee roolin ollakseen esillä. Minun on vaikea pitää puhe kaverien juhlissa, joissa pitää olla oma itsensä.

Minna on nimennyt aikuisen elämän dramaattisiksi käänteiksi ikävuodet 45 ja 74. 45-vuotias ei voi väittää enää olevansa nuori. 74-vuotias joutuu puolestaan sen tosiasian eteen, että hänen ikäisensä kuolemaan ei suhtauduta enää traagisena onnettomuutena.

45 vuoden iän Minna onnistui ohittamaan vaivihkaa pienten lasten äitinä. Seuraavaan etappiin on vielä matkaa, mutta sitä ennen on luvassa yksi klassisen musiikin rakastajan ikäkriisi.

– En ole vielä saavuttanut oopperassa kävijän keski-ikää. Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.

Elämän tarkoitus on…

Tänä vuonna Minna on lisännyt harrastuksiinsa ehtookellojen soiton. Vihaista leskeä kirjoittaessaan hän selvitti, millaisia vapaaehtoistöitä Helsingissä on tarjolla eläkeläisille. Seurakuntien sivuilla haettiin Huopalahden kirkolle vapaaehtoisia ehtookellojen soittajia.

Minnalla on kellotorneista aiempaa kokemusta. Hän oli mukana äänittämässä Yle Radio 1:n keskipäivän kelloja Turun tuomiokirkossa vuonna 2006.

Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.
Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.

– Minussa on piirre, jota voi kuvata rohkeudeksi, mutta jonka minut pitkään tunteneet nimeävät rehellisemmin itsekritiikin puutteeksi. Sen avulla tartun tilaisuuksiin.

Tätä tarttuvaisuuttaan Minna saa kiittää siitä, että hänestä tuli toimittaja, pakinoitsija, kirjailija, ikäihmisten puolustaja ja ehtookellojen soittaja.

– Jälkikäteen voi väittää, että elämä on looginen polku, mutta ei se ole. Sitä etenee oman persoonan ja sattuman myötä tilanteesta toiseen.

Kun ikää tulee, tämän sattumanvaraisuuden voi hyväksyä. Ja vapautua. Sitä ennen on kuitenkin luovuttava ikuisen nuoruuden tavoittelusta.

– Kuolema on elämän tarkoitus.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 8/2017.

Minna Lindgren

Syntynyt 1963 Helsingissä, jossa asuu edelleen.

Työ Toimittaja, kirjailija ja mediayrittäjä.

Perhe Naimisissa Juhani Heimschin kanssa. Kolme lasta.

Harrastukset Vanhat kasvatusoppaat, nekro­logit, korkeakulttuuri, kutominen, tai chi, vanhukset, muovipussien viikkaaminen, kissa ja ehtookellot.