Julkaisemme verkossa ET:n parhaimpia lukujuttuja. Lue tästä, miten vaatimattomat Sahan sisarukset yllättivät koko kylän.

Aamu on yhä hämärä. Pelloilta nousee usva. Laila Saha on menossa navetalle. Siellä odottaa kymmenen lehmää. Pihan puolivälissä Laila pysähtyy ja katsoo ympärilleen.

Kohta on perunannoston aika. Vajalta kuuluu kirveeniskuja. Veijo, veli, on siellä pilkkomassa klapeja.

Varasto täyteen puita

Puita olisi koko varasto täynnä, mutta Veijo pilkkoo vain lisää. Hän ei voi olla jouten muitten aamuaskareittensa jälkeen. Eikä sitä koskaan tiedä, mitä vielä tapahtuu. Kylmyydessä heidän ei ainakaan tarvitsisi elää. Heillä on turva talossa ja toisissaan.

Laila hyrähtää, kun aamuvilu käy villatakin läpi. Takin hän neuloi parikymmentä vuotta sitten, mutta hyvin se välttää, vaikka hän käyttää sitä joka päivä.

Hän vilkaisee taakseen: muistiko hän sammuttaa keittiöstä valot? Muisti, kuten aina ennenkin. Pitää elää nuukasti. Niin tekivät isä ja äitikin. Pitää olla tarkka, siisti ja siivo. Sillä tavalla elämä tallaa tasaista polkua. Ei ole tarvis kylillä hypätä ja asioitaan levitellä.

Omaisuus huutokauppaan

Pam! kuuluu isku navetan nurkalta eräänä toisena syyskuisena aamuna. Pam! taas uudelleen. Vitonen on alkuhinta, kaksi euroa lisää ja niin lähtee sekalainen läjä tavaraa: vanhoja kortteja, kuvia, mustareunaisia hautajaiskutsuja. Pampam!

Vitosella menee kouluvihkoja ja piirustuksia, Valistuksen isänmaallinen lukukirja ja Olavi Pesosen laulukirja, jonka avauslauluna raikaa Tiedän paikan armahan: ”Eipä paikkaa olekaan, kodin vertaa päällä maan.”

Laila ja Veijo Sahan koko ikänsä asuttamaa kotia huutokaupataan. Keltaisella sänkipellolla Köyliön Tuiskulassa leviää automeri. Väkeä on niin, ettei pihalle tahdo mahtua, istumaan ei ainakaan. Kolmelta ihmiseltä on kestänyt kymmenen päivää laittaa tavarat huutokaupattavaan kuntoon.

Tavaramäärä on pökerryttävä: sorvijalkasänkyjä, peilipiironki, arkkuja, kangaspuita, kuusitoista suurta puutiinua, röykkiöittäin pärekoreja, polkupyöriä, reki, parimetriset Karhun Erä-sukset, heinäseipäitä, pieniä koriste-esineitä – mitä nyt maalaistaloon sadassa vuodessa kertyy. Tila on ollut suvun hallussa 1890-luvulta lähtien, kertoo Suuri Maatilakirja.

Sinne menevät vasaran alle kaapeissa säästetyt leninkien kaavat, itsetehdyt naisten alushousut, virsikirja Siionin kannel ja täyttämättömäksi jäänyt ja muutenkin käyttämättömän näköinen Gustaf Dorén kuvaraamattu.
Sinne menee käsinkirjailtu seinävaate, jossa kyntäjä kyntää, kukko laulaa ja teksti uskoo, että ”Aamuhetki kullan kallis”.

Päivän aikana paukutetaan läpi kahden sisaruksen elämä, myös Lailan hiihtokilpailupalkinto vuodelta 1945, pikku kirjanen Lue, laske lapsonen.
Vanhin esine on 1740-luvun taikinapytty. Sen pohjassa on veistäjän puumerkki. Hinnaksi kertyy 40 euroa, pam!

Tileillä oli rahaa 600 000 euroa

Huutokauppaa seuraa taka-alalla Köyliön kirkkoherra Sakari Vuola. Hänen kasvoillaan on yhä hiukan häkeltynyt hymy, niin kuin tapahtunutta ei oikein uskoisi todeksi.

Laila Saha kuoli viime syksynä ja hänen veljensä Veijo vuotta aiemmin. Testamentissa odotti jymy-yllätys. Sisarukset ohjasivat kaiken omaisuutensa perinnöksi seurakunnalleen. Ainoa ehto oli, että seurakunta vastaa heidän hautansa hoidosta seuraavat 50 vuotta.

Pankkitileillä oli rahaa 600 000 euroa. Sisarusten rahat oli sijoitettu eri pankkeihin talletussuojan takia. Osakkeita on 25 000 euron arvosta. Asuinrakennus, talouskeskus, 20 hehtaarin pellot ja kuuden hehtaarin metsät vielä päälle.

Perintö on suoranainen taivaanlahja talousvaikeuksissa kitkuttelevalle seurakunnalle. Kirkko on rapistumassa käsiin, ja sen peruskorjauksen kustannukset olisivat yli miljoona euroa. Sahan sisarusten lahjoituksella remontti voitaneen toteuttaa.

Kaiken lisäksi käy ilmi, että sisarukset eivät olleet mitenkään aktiivisia seurakuntalaisia. Taivas yksin tietää, miten päätös testamentin kohteesta on syntynyt.

Sakari Vuola kuuli testamentista keväällä, mutta asia ei vielä ollut silloin julkinen.

– Tapasin sattumalta tiellä yhden seurakuntalaisen. Siinä jutellessamme hän huomautti rukoilleensa Köyliön seurakunnan talouden puolesta. Minulle tuli sanaton hetki. En voinut vastata hänelle muuta kuin että odota uutisia, odota uutisia! Sakari Vuola kertoo.

Taloudellinen siunaus tuntuu seuraavan Sakari Vuolaa. Kun hän oli 1990-luvun lama-aikaan nuorena pappina Siikaisissa, seurakunta sai tuolloinkin komean perinnön: järvenrantaa, metsää ja asunto-osakkeen.

– Soraääniä täällä ei ole kuulunut, vaan päinvastoin, vilpittömiä onnitteluja. Ihmiset ovat olleet sitä mieltä, että perintö osui oikeaan paikkaan.

Kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja Evankelisluterilaisen kirkon hallinto-osastolta kertoo, että seurakunnat saavat testamenttilahjoituksia vuosittain.

Taloustilastojen perusteella seurakuntien saamien testamenttilahjoitusten yhteisarvo oli 3,4 miljoonaa euroa. Yksittäisten lahjoitusten määristä tai lahjoitusten tekijöistä ei kuitenkaan ole tietoja. Sahan sisarusten lahjoitus täyttää summasta ainakin kolmasosan.

– Useimmiten testamentteihin sisältyy ehto varojen käyttämisestä, ja kirkkohallituksen ohje onkin, että käyttöehdoista pidetään tarkkaa huolta, Pirjo

Pihlaja sanoo.

Testamentit kohdistetaan tavallisesti lähinnä seurakunnan diakoniatyöhön tai lähetystyöhön.

Viimeiset vuodet hoitokodissa

Sahan talon pihapiirissä on kaksi taloa. Kaikesta on pidetty huolta. Vanha hirsinen päärakennus vuodelta 1930 on ollut pitkään asumaton. Puolensataa vuotta myöhemmin on rakennettu moderni tiilitalo, Veijon ja Lailan koti.
Sen sisustusväreinä komeilevat elinvoimaiset vihreä, aprikoosi ja keltainen. Keittiön lattialle Laila on virkannut matot muovipusseista ja vanhoista vaatteista leikellyistä kuteista.

Marjastamaan houkutteleva seinäkalenteri on pysähtynyt syyskuuhun 2009. Kuukauden 22. päivä on ympyröity. Ehtikö Veijo toimittaa silloisen asiansa, ennen kuin joutui hoitolaitokseen Parkinsonin tautinsa takia?

Hoitokodissa sisarukset viettivät viimeiset vuotensa. Veijo oli haka yhteisissä tietokilpailuissa. Hän seurasi tarkasti ajankohtaisia tapahtumia, talouskuulumisten lisäksi maailmanpolitiikkaakin.

– Vaikka he pysyttelivät omissa oloissaan, he olivat viisaita. Työ oli heille kaikki kaikessa, kuvailee Maire Poikonen, seudun paluumuuttaja.

Kotitalossa oli niukka kalustus. Mitään uutta ei hankittu. Keittiössä näkyy sentään olevan keraaminen liesi.

– Veijo oli tarkka taloudenpitäjä, Hannu Korpela, kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja, kehuu.

– Kaikki oli aina järjestyksessä. Veijo piti hyvää huolta rakennuksista, ja joka vuosi rakennusmiehiltä tilattiin uudet maalaukset.

Veijo ei tarvinnut taskulaskimia, vaan hän ynnäsi kaiken päässään. Hänellä oli jonkin aikaa pankkikortti, mutta senkin hän antoi pois, kun rahaa alkoi kulua turhan päin.

– Valtio ei saa minulta euroakaan, hän saattoi tivahtaa.
Mutta koskaan Veijo ei vihjannut sanallakaan, minne miljoonaperintö lankeaisi.

Liekö vain harmissaan katsellut, miten kirkon seinistä maali halkeili surullisesti.

Vaatteet niin huonoja, että hävetti

Eivät ne suuret tulot, vaan pienet menot. Lause kävi toteen Sahan sisarusten kulutuksessa. Käyttövaatteet saattoivat olla niin huonoja, että vastaantulijaa hävetti.

Vaikka sisarukset elelivät omissa oloissaan, vieras ei talosta tahtonut pois päästä, jos sinne sattui poikkeamaan kahville.

Seitsemästä serkuksesta Raimo Saha oli ahkerin kyläilijä.

– Kahviteltiin yhdessä ja katsottiin uutiset. Veijo oli rauhallinen mies, mutta hänellä oli hauskat jutut. Laila teki omaksi ilokseen muistiinpanoja. Hän kokosi päiväkirjaansa tarinoita ja vitsejä.

Kerran viikossa Veijo kävi kaupassa hankkimassa ruokatarpeet. Hän ajoi vuosia Simcalla, joka meni katsastuksesta läpi 16 kertaa.

– Laita auto niin, että se menee läpi vielä 17. kerran, hän ohjeisti korjaajaa.

Vuoden 1979 -mallisen Toyota Corollansa Veijo myi serkulleen. Autolla on ajettu 7000 kilometriä, eikä se ole viettänyt yhtään yötä ulkona.

Veijo piti huolen, ettei koskaan laittanut auton ovia täyteen lukkoon. Hän ei halunnut kuluttaa ovien tiivisteitä.

Vie rahat heti pankkiin

Ehkä sisarusten elämä olisi sujunut toiseen malliin, ellei heidän isänsä olisi ollut niin kovin tiukka. Isä ei päästänyt lapsia minnekään, vaan heidän oli tehtävä työtä kotitilalle.

Kun Veijo kerran sanoi isälleen tarvitsevansa rahaa, isä vastasi, että juu, mutta vie ne sitten heti pankkiin.

Vanhempien vielä eläessä talossa ei oikein käynyt vieraitakaan. Vasta kaksin Lailan kanssa jäätyään Veijo saattoi raitilla tavatessa huomauttaa, että ”pistäs poikkeaman”.

Vasta liian myöhään Veijo alkoi mietiskellä, että jossain voisi ehkä matkustella. Sairastuttuaan hän totesi kerran serkulleen:

– Olisi nämä kortit voinut pelata toisinkin.

Mutta sellaisen muistomerkin hän osasi jälkeensä jättää, ettei siihen jokapoika pysty. Häntä ei tuosta vain unohdeta, vaikka hän maan hiljaisiin kuuluikin. Kun Köyliön kirkonkellot soivat, jokainen kumahdus muistuttaa Veijosta ja Lailasta.

Kapiokangasta häitä varten

Pam! Tuossa löytävät uuden omistajan valtavat, yhdestä puusta veistetyt kauhat, tuossa päästävedettävä sänky. Onnelliset ostajat raahaavat välissään maitotonkkaa. Tuollaisia tonkkia Laila Saha lukemattomat kerrat tottui nostelemaan, eikä niihin kukkasia ja koivunoksia aseteltu. Selkä meni, hartiat kumartuivat ja jäivät sellaisiksi pysyvästi.

Huolella vuosikymmeniä, satojakin vuosia vaalitut tavarat ovat nyt saaneet uudet kodit: ”Siel on elo onnekas, olo tyyni, suojakas.”

Huutokauppaväki lähtee lauantaisaunaan. Sahan sisarusten halkovarastosta riittäisi puita monen saunareissuille loppuelämäksi.

Kulkeeko pihan poikki vielä joku, kaita hiljainen hahmo?

Laila Saha kääntyy navetan ovella, nykäisee kuluneen villatakkinsa hihoja ja jää katsomaan Tuiskulan autioituneelle kylätielle.

Taisi kerran olla yksi poika, joka käveli tietä pitkin. Laila vilkuili häntä ikkunasta sivusilmällä samalla kun kutoi kangasta.

Pampam! kangaspuut sanoivat. Laila kutoi kangasta pakkakaupalla. Ties mihin hän niitä pakkoja tarvitsisi, ties mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Vaikka kirkkohäät?

Astelisiko hän kerran Köyliön kirkon keskikäytävää valkopukuisena morsiamena, päivän päätähtenä?

Kun sinne asti jaksaisi. Kunpa ei koskaan tarvitsisi täältä lähteä. Mielessä sinkoilivat ristiriitaiset ajatukset. Maailma oli aivan auki. Kuka sen mittaa, mihin perustuu ihmisen elämän arvo? Pampam!

Juttu valittiin ET:n 19/13 parhaaksi jutuksi.

Lue lisää: Huutokauppakeisari tietää - nämä tavarat viedään käsistä.

Vierailija

Sisarukset ohjasivat miljoonaperintönsä yllättävälle taholle

Kyllä olen tehnyt testamentin ja sillä ohittanut sukulaiset elikä minun tapauksessa sisarukset. Olen myös määrännyt, kuka saa setviä jäljelle jääneet kirjeet, kortit, päiväkirjat jne. Suurimman osan montakymmentä vuotta vanhoista kirjeistä olen jo tuhonnutkin. Ystäväni, kenen hyväksi olen testamentin laatinut, jättää kuollessaan omaisuutensa eläinsuojeluyhdistykselle, ohittaen veljensä.
Lue kommentti
Vierailija

Sisarukset ohjasivat miljoonaperintönsä yllättävälle taholle

Voi kun tulin surulliseksi tästä hienosta jutusta. Oli taas kerran muistutus siitä, että mitään ei täältä mukanaan vie maallisen taivalluksen päättyessä. Itselle oman elon aikana tärkeät muistot kuten esim. kouluvihot, valokuva-albumit eivät merkitse mitään täysin vieraille ihmisille ja sitten niitä huutokaupataan kaiken maailman nähtäville. Niin, niin surullista. Oma,edesmennyt isänikin teki puuklapeja mielettömät määrät vastaisen varalle. Eivät mahtuneet kaikki liiteriin. Klapipinoja oli...
Lue kommentti

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.