1.  Oopperan kummitus Kansallisoopperassa

Tätä englantilaisen Andrew Lloyd Webberin säveltämää suurmusikaalia pidetään maailman kuuluisimpana musikaalina. Kantaesitys on ollut Lontoossa 1986 ja ensi-ilta Helsingissä 2015. Näytäntökautena esitysten liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Koskaan aikaisemmin Kansallisoopperan historiassa ei ollut niin käynyt.

Olin vakaasti ajatellut mennä sitä katsomaan ja kuulemaan, mutta menemättä jäi, kun kuulin, että liput ovat lopussa. Ilahduin, kun huomasin, että viime marraskuussa Kummitus palasi ohjelmistoon pariksi kuukaudeksi. Esikoinen sai työmatkallaan Hesassa sen illan näytöksen viimeisen lipun ja oli aivan pähkinöissä! Silloin minullekin tuli hätä, että nyt lippu on saatava. Vielä enemmän hätäännyin, kun huomasin, että viimeinen näytös on jo tammikuussa ja lippuja on vapaana hyvin vähän. Apua, apua! Ihanat tyttäreni yllättivät minut antamalla lipun lahjaksi. Sain vielä Kuopuksenkin musikaaliseuraksi. A-luokan matka siis.

Ennen henkistä ravintoa ravitsemme itseämme aseman lähellä olevassa nepalilaisessa ravintolassa, Mount Everestissä. Vaikka mitään provikkaa en saakaan, kerronpa, että usean kokemukseni perusteella voin suositella. Ei kallista, eikä laajaa valikoimaa, mutta maittavaa. Jogurttipohjaiset Mangolassit ovat tooosi hyviä. Ehkä liiankin ruokaisia ruoan kyytipoikana, mutta menköön.

”Oopperan kummitus on näyttävä kauhuromanttinen spektaakkeli, joka on tulvillaan rakkautta, kiihkoa ja mustasukkaisuutta.” Näin kertoo musikaalitutkija Kaisa Paavolainen käsiohjelmassa. Totta on, vakuutan. Lisäänpä siihen vielä, että se on myös tulvillaan loistavaa, ihanaa musiikkia!

Keskeinen juoni lyhyesti kerrottuna: Oopperan Kummitus, Phantom (Kevin Greenlaw) on rakastunut Pariisin oopperan laulajaan Christineen (Iida Antola). Christine on puolestaan rakastunut varakreivi Raoul:iin (Olli Tuovinen), joskin Phantomkin häntä kiehtoo. Kolmiodraamahan siitä syntyy. Kummitus pelottelee oopperan väkeä saadakseen tahtonsa läpi. Näyttämömies löytyy hirtettynä ja kattokruunukin selittämättömästi tippuu.

Ohjaaja Tiina Puumalainen näkee käsiohjelman mukaan oopperan ensisijaisesti nuoren naisen, Christinen, kasvutarinana. En tiedä, taisin katsella ja kuunnella juttua vinosilmillä ja sivukorvilla, kun itselleni tuo tulkinta ei tullut päällimmäiseksi. Minua puhutteli vahvasti Phantom, joka kaipasi läheisyyttä ja rakkautta ja yritti lopulta sitä väkisin ja kiristämällä saada. Minusta pohjimmainen sanoma olikin juuri tämä jokaisen ihmisen läheisyyden ja rakkauden tarve. Kummituksella oli kasvovamma. Jollakin toisella voi olla jokin muu ”vamma”, joka vaikeuttaa kumppanin saamista. Onneton, onneton Phantom -parka.

Väliajalle saimme vähän muuta draamaa. Kuopus huomasi, että hänen pikkukengistään ratkesi toisen kengän sivusauma. Kävely niillä kävi mahdottomaksi. Hänestä tulikin sitten Paljasjalkaprinsessa. Ihme ja kumma, että kukaan Prinssi ei tullut kenkää sovittamaan. Nyt olisi ollut tilaisuus.

Muuten, jos olet löytänyt junasta Anna Kortelaisen kirjan Virginie, saat pitää sen. Se on lainattu Tampereen kirjastosta. Olen kuitenkin korvannut sen jo antikvariaatista neljällä eurolla ostamallani kirjalla.

2.  Chess Svenska Teaternissa

Ihan joulun alla me Tampereen teatterin klubilaiset teimme retken musikaalia Chess katsomaan. Retken liput tulivat myyntiin ja maksuun jo alkusyksystä. Kun lähtöpäivä läheni, ajattelin, että oliko mun pakko näin joulun alle tällainen sopia. Ilmeisesti oli ”pakko” ja hyvä niin. Hieno reissu!

Itse teatteritalo loistaa kutsuvana. Sen loistoa ei himmennä edes edustalla tehtävät katutyöt. Miten minusta tuntuu, että vaikka olen tässä Suuressa Maalikylässä tavallisen usein käynyt, niin ikään kuin en olisi koskaan tätä Ruotsalaista teatteria Erottajalla Esplanadin puistossa, havainnut. Havaintovirhe, jos näin on.

Rakennus on vuodelta 1866. Se rakennettiin tulipalossa tuhoutuneen tilalle. Arkkitehtinä toimi venäläinen Nicholas Benois. Sen jälkeen taloa on laajennettu ja peruskorjattu hiljattain, vuosina 2010-2012.

Ovella vahtimestari toivottaa tervetulleeksi. ”Ja, tack”, vastaan vaistomaisesti. Eikös tässä nyt olla ruotsalaisessa teatterissa? Vakuutan ilmeisesti tällä loistavalla kielitaidollani vahtimestarin, koska hän vaihtaa kieltä ja ruotsiksi kertoo, missä vaatenaulakot ovat. Kouluruotsillani, joka ei edes siihen aikaan ollut mitään pakkosellaista, ymmärrän ohjeet. Kyllä kannatti opiskella ruotsia! Totta puhuen, suomella saa hoidettua siellä kaikki asiat.

Voi härregyyd, että on kaunista! Aika pieni, mutta voi, miten kaunis! Parvekkeitakin on monta kerrosta, peräti neljä. Taidan olla tällaisen krumeluurin ystävä. Sali tuo mieleeni vahvasti Kansallisteatterin suuren näyttämön. Hienot kattomaalauksetkin molemmissa.

Entäpä itse musikaali? Vanhaa kamaa tämäkin. ABBAn Björn Ulveus ja Benny Andersson ovat säveltäneet musiikin. Kantaesitys oli jo vuonna 1986 Lontoossa. Uudelleen herätettynä muutoksia on tehty, tosin ABBA-miesten kanssa yhteistyössä. Svenska Teaternissa ohjaajana on Maria Sid.

Musikaalin tapahtumat sijoittuvat Italiaan, jossa on käynnissä shakin maailmanmestaruuskisan loppuottelu. Ottelijoina ovat Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen edustajat.

Poliittiset tekijät ovat taustalla mukana, mutta ennen kaikkea tämä on rakkaustarina. Amerikkalaisen pelaajan manageri ja tyttöystävä Florence (Maria Ylipää) ja neuvostoliittolainen pelaaja Anatolij ( Alexander Lycke) rakastuvat ja suunnittelevat yhteistä elämää lännessä huolimatta Anatolij:n vaimosta. Hyvin ei käy, tai käy, riippuu, miltä kannalta katsoo. Ratkaisuun päädytään velvollisuuden ei rakkauden perusteella.

Visuaalisesti kaunista! Upeat tanssijat! Upea musiikki! Upeat laulajat! Tarina tempaisi täysin mukaansa! Vaikka shakista en mitään tiedä, jännitin kilpailijoiden puolesta siirtoja ihan sikana!

Teatterilta sai lainaksi kännykän, jossa oli tekstitys suomeksi. Epäilin ennakkoon sen toimivuutta. Turhaan epäilin. Tekstin vilkaisu kännykästä ei mitenkään haitannut esitykseen ja lauluihin keskittymistä.

Eivät saaneet siis rakastuneet toisiaan.

Seuraavana päivänä olin Tampereella elokuvateatterissa katsomassa Metropolitanin Oopperan esitystä La Traviata. Kuinka sattuikaan, siinäkään rakastavaiset eivät saa toisiaan. Loppu viimein Violetta jopa kuolee keuhkotautiin. Sitä seuraavana päivänä olin elokuvissa katsomassa Olavi Virran tarinaa. Siinä rakkaus hukkuu viinaan ja laulajan elämä menee muutenkin päreiksi.

Nyt tuli jo liikaa epäonnisia loppuja tälle tytölle! Olin ihan daun. Tahi ainakin melkein. Onneksi muistin, että kaksi kolmesta tarinasta oli vain satua. Helpotti vähän.

Musikaalien kuvat ovat käsiohjelmista.