Äitini on tunneihminen. Hän antaa minulle, vanhimmalle pojalleen edelleen painavaa palautetta, jos elämässäni ei ole riittävästi tunnetta. Äitini mukaan elämässäni ei ollut riittävästi tunteen paloa esimerkiksi viime kesänä, kun en tavannut veljeäni ja hänen perhettään. Minulla oli tuolloin muuta ohjelmaa.

Veljeni on asunut ulkomailla lähes 20 vuotta. Olen tavannut veljeni ja hänen perheensä joka kerta, kun he ovat vierailleet Suomessa. Viime kesä oli toistaiseksi ainoa kerta kuluneen 20 vuoden aikana, kun emme tavanneet. Äitini närkästyi asiasta.

”Esikoispoikani ei enää HALUA tavata omaa veljeään eikä hänen perhettään.”

Veljelleni, hänen perheelleen, minulle tai puolisolleni tilanne ei ollut ongelmallinen. Varmistin asian vielä puhelimitse kuukausi sitten, koska äitini mukaan olimme ajautuneet veljeni kanssa avoimeen konfliktiin. Veljeni vakuutti puhelimessa, ettei ollut muuttanut mielipidettään. Hänen mukaansa olimme edelleen väleissä.

Äitini vaatimus on, että perheen tulisi pitää tiukasti yhtä kaikissa tilanteissa. Hänen mukaansa minun pitäisi myös edelleen vartioida kohta viisikymppisen nuoremman veljeni elämää ja raportoida hänen tekemisistään äidilleni mahdollisimman usein. Lamaannuttavin osio kuitenkin lienee äitini vahva sanaton vaatimus siitä, että meidän välillämme pitäisi yhä edelleen vallita jonkinlainen täysin symbioottinen äiti/poika-suhde. Tai siis näin minä asian tulkitsen.

Äidin ja pojan vahva yhteys tarkoittaa mielestäni asioiden loputonta melodramaattista vatvomista. Pääasia on, että ollaan melodramaattisia, alleviivataan tunteita, voivotellaan kuinka huonosti asiat ovat tai kuinka huonoon suuntaan ne mahdollisesti voisivat kehittyä.

Näin on ollut aina. Mielestäni äitini nykyinen käytös ei liity ikääntymiseen. Tämä tietysti on vain maallikon mielipide asiasta, ei lääkärin. Tuskin ikääntyminen tilannetta varmaankaan helpottaa. Toivon jaksamista äitini nykyiselle miesystävälle, jolla on onneksi pitkä pinna.

Joskus huomaan pohtivani, että olisiko äitini kannalta parempi, jos olisin vaikkapa alkoholisoitunut aikamiespoika ja asuisimme yhdessä saman katon alla. Näin meille jäisi enemmän aikaa yhdessä kokea tunteita ja voivotella maailman menoa. Minä makaisin sohvalla, joisin olutta ja äitini kokkailisi minulle keittiössä ruokaa. Siinä samalla syventäisimme äiti-/poikasuhdetta yhä entisestään – loputtomiin.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä vikaa on toimivissa, ehkä jopa vähän neutraaleissa ihmissuhteissa. Hoidetaan asiat ja nautitaan siitä, että hommat sujuvat, eikä kukaan ole välittömässä hengenvaarassa.

Ihmettelen todella, miksi täysi-ikäisten ihmisten pitäisi väkisin raapia toisistaan esiin jotain outoa, huonosti näyteltyä tunnekiimaa elämänsä loppuun saakka.

Jos äitini tunnereaktioihin suhtautuu neutraalisti, on huono, kylmä, piittaamaton tai välinpitämätön ihminen. Tämän näkee äidin katseesta. Äitini pitää päästä ihmisen ihon alle. Ihmisestä pitää ottaa tukeva tunnelukkokuristus, jotta äitini tietää olevansa omimmalla alueellaan. Silloin elämä on hänelle totta.

Normaali asiapohjainen argumentointi on merkityksetöntä, korkeintaan olankohautuksen arvoinen. Äitini havainnoi pääasiassa tunteita ja eleitä.

”Onkohan tuo vastapuoli nyt täysillä mukana tässä hommassa vai ei.”

Valitettavasti kommunikointi äitini kanssa ei ole vuosien myötä juurikaan helpottunut. Asialliset toimet pyrin hoitamaan, mutta muuten tunnen oloni lähinnä vaivautuneeksi hänen seurassaan. Ja, kun yritän toimia rationaalisesti, näen jo äitini katseesta, että hän ei ole tyytyväinen. Asiallisuus ei riitä. Enemmän pitäisi saada pojasta tunnetta irti. Tunnelukkokuristus jää vajaaksi – ei hyvä.

Ehkä välttelen äitiäni, koska toimin jo lapsena toistakymmentä vuotta hänen henkilökohtaisena ”terapeuttinaan”. Yllätys, yllätys.. isäni oli alkoholisti, joka joi itsensä hautaan jo kauan sitten.

Lapsena tai teininä en ymmärtänyt, miksi äitini ei koskaan vakavasti harkinnut avioeroa tai muita konkreettisia toimenpiteitä, jotta me lapset olisimme yksinkertaisesti saaneet olla rauhassa. Ehkä tämä alkoholisti-isäni kanssa sotiminen jotenkin voimaannutti häntä, oliko se sitten sitä tunteen paloa. Tunsiko hän elävänsä vai oliko hän vain täysin päästään sekaisin, en todella tiedä, mutta veikkaan jälkimmäistä.

Jossain vaiheessa me kaikki olimme varmasti päästämme sekaisin, sen verran hapokasta perhe-elämää oli tarjolla aivan liian pitkään. Äitini muuten on absolutisti, joten syyllinen perheessä oli aina helppo tunnistaa.

Vanhat traumat eivät enää muussa elämässä juuri vaivaa, mutta aina kun olen fyysisesti läsnä äitini kanssa, ikävät muistot poksahtavat pintaan.

Olen toki yrittänyt keskustella äitini kanssa perheeseemme liittyvistä asioista rationaalisesti. Olemme keskustelleet vanhoista ajoista. Olemme pohtineet tulevaisuutta.

Olemme riidelleet. Olemme antaneet toisillemme anteeksi. Olemme hakeneet apua psykiatrilta. Olemme keskustelleet uusista roolituksista perheessä, koska me kaikki väistämättä vanhenemme, mutta mikään ei muutu, koska yhä uudelleen ja uudelleen, äitini kyllästyy tyveneen, nostaa ankkurin veneeseen ja purjehtii itse luomansa myrskyn silmään – purjeet tunteita täynnä.

Varasin muuten itselleni ja puolisolleni jouluksi matkan kauaksi pois. Toivottavasti aurinko paistaa pakanallekin.

Ei ylimakeaa – kiitos!

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla