Seison juna-aseman tyhjällä asemalaiturilla.
Minulla on tapaaminen plus viisikymppisen opiskelukaverini kanssa.
Hän saapuu pääkaupungista viikonloppulomalle kotikaupunkiini - periferiaan.
Olemme erilaisia ihmisiä. Kaverini on metroseksuaali, kun taas minä olen juntti. Kolmekymmentä vuotta sitten kaverini oli juppi, tuolloin minä olin hippi.
Olen pukeutunut siniseen tuulipukuun. Tuulipuku on melko siisti ja pitää aika hyvin vettä. Jaloissani on Nokian mustat kumisaappaat, mallia Kontio.
Syksyisessä tihkusateessa ajattelen ikääntyvää metroseksuaalia.
Kaverini matkustaa Helsingistä periferiaan keskimäärin kaksi kertaa vuodessa. Kesällä hän reissaa vanhempiensa mökille Savoon ja syksyisin hän käy tapaamassa minua Keski-Suomessa.
Jos kaverini autoilee kesällä kehä kolmosen pohjoispuolella, hän kuuntelee aina paikallisradioita, koska paikallisradioiden kuunteleminen tarjoaa helsinkiläiselle
metroseksuaalille eksoottisen näkökulman tuulipukuvyöhykkeen villi-ihmisten tapakulttuuriin.
”Toimittajat puhuu jotain savoo ja soittaa todella urpoo juntti-iskelmää, siis aivan mahtavaa.”
Kun metroseksuaalisesti suuntautunut kaverini alkoi kaljuuntua, hän ajoi heti
kaikki hiukset pois, koska pälvikalju on about karseinta mitä ihmiselle voi tapahtua.
Ja kyllä minä sen ymmärrän. Ei näytä uskottavalta, jos pälvikaljuinen plus viisikymppinen mies lukee Mens Healthia tai Mojoa helsinkiläisessä trendikahvilassa.
Sporttihommat on metrokaverille tärkeä juttu. Lihaksia pitää olla, muttei kuulemma liiaksi asti.
”Ajokoira-look on cool. Bodarit näyttää junteilta.”
Metromiehen mukaan hyviä lajeja ajokoira-lookin saavuttamiseksi ovat esimerkiksi kamppailulajit ja juoksu.
”Skidisti voi tietenkin ottaa punttia, jotta lihaksissa säilyy muoto”, hän täsmentää.
Kun metrokaverini aloitti kuntonyrkkeilyn kolmisen vuotta sitten, ensimmäiseksi hän suunnisti Everlast-kauppaan. Puoli vuotta elämä oli yhtä Everlastia, kunnes harrastus äkillisesti loppui. Sen jälkeen Everlast-verkkarit oli niin so last season, etten enää koskaan nähnyt kyseisiä vermeitä metromiehen päällä.
Oli aika vaihtaa lajia – taas kerran.
Seuraavaksi lajiksi valikoitui maraton, koska ajokoira-look oli edelleen listalla.
Samaan ajanjaksoon liittyi myös toinen iso murros metrokaverin elämässä. Hän vaihtoi puoluekantaa. Liberaalivihreästä metropojasta kasvoi kokoomusliberaali metromies. Asiaan saattoi vaikuttaa statuksen äkillinen kohoaminen mainostoimistohierarkiassa.
Samoihin aikoihin myös sikariharrastus kolahti metrokaveriini melko diipillä tavalla. Humidori oli must-hankinta ja Kuubassakin käytiin sikariklubin matkalla ainakin kaksi kertaa.
Sikareiden tupruttelusta ei aiheutunut lyhyen aikavälin terveyshaittoja, sen sijaan
maratonharrastus vaati veronsa. Polvet menivät vajaan vuoden sisällä huonoon kuntoon. Kokonainen maraton jäi metromieheltä kokematta.
Julkisella puolella trendiurheilun vammauttamille polville ei suostuttu tekemään mitään, mutta onneksi apu löytyi nopeasti yksityiseltä sektorilta.
”Leikkaava kirurgi on se sama jäbä, joka antoi Selänteellekin kymmenen vuotta lisää peliaikaa”, metrokaverini tiesi kertoa.
Puoli vuotta sitten uusi vastoinkäyminen kohtasi kaveriparkaa. Lekurit määräsivät ikääntyvälle metroseksuaalille saman kuukauden sisällä sekä kaksiteholasit että kuulolaitteen. Nyt edessä lienee silmäkirurgisia toimenpiteitä yksityisellä sektorilla, koska kaksitehot eivät edelleenkään ole cool.
Kuulolaitekin on kuulemma jo hankittu, ihan vaan just in case – eli pöytälaatikkoon.
”Pärjään toistaiseksi oikein hyvin ilmankin”, metromies tiedottaa.
Polvirintamalta kuuluu onneksi hyviä uutisia.
”Kuntoutus etenee suunnitellusti ja ajattelin aloittaa keväällä surffauksen. Matka Havaijille on jo varattu.”
Vesisateessa, keski-suomalaisen pikkukaupungin rautatieaseman edessä, ajattelen edelleen ikääntyvää metroseksuaalia. Jostain kaukaa korviini kantautuu
helsinkiläisen metroseksuaalin kiitosrukous:
”Suuntasin katseeni periferiaan. Havaitsin vain kahisevat tuulipuvut, natsit sekä kakkostyypin diabeteksen. Juoksulenkin jälkeen suutelin töölöläisen kotikatuni asfalttia ja katsoin kohti taivasta. Kiitin Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle tänäkin päivänä puhtaat merkkialushousuni, koruni sekä riittävästi myös
kosmetiikan iloja.”
Jokaisella meillä on talvisotamme.
Ei ylimakeaa – kiitos!

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla