Olen kuntosalilla.Vieressä ikäiseni plus viisikymppinen jo yhden selkäleikkauksen läpikäynyt mies tekee maastavetoa vaarallisen huonolla tekniikalla ja hänen vieressään plus kaksikymppinen personal trainer tsemppaa.
”Epämukavuusalueella, epämukavuusalueella. Vain siellä tapahtuu kehitystä.”
Tilanteen absurdius sekä itkettää että naurattaa. Mieleen hiipii viidakon vanha viisaus.
”Kun rampa taluttaa juovuksissa sokeaa, Mustanaamiokaan ei aina ehdi hätiin.”
Olen nähnyt tarpeeksi. Kävelen pukuhuoneeseen, vaihdan vaatteet ja lausun kuntokeskuksen vastaanotossa hymyilevälle fitness-toimihenkilölle käänteentekevät sanat.
”Haluan irtisanoa kuntosalijäsenyyteni.”
Tuosta hetkestä on aikaa nyt noin kaksi vuotta. En ole vieläkään katunut päätöstäni.
Selkäpotilaan maastavetotreeni ei ollut ainoa syy siihen, miksi päätin lopettaa kuntosaliharrastuksen.
Lopettamistani edeltävällä viikolla, toinen plus viisikymppinen mieshenkilö, ohjeisti minua tekemään oikeaoppisesti ojentajaliikkeen taljassa. Hänen mielestään tein liikkeen vääräoppisesti eli aivan liian nopeasti. Oikeaoppisen suoritustavan ikinuori herrasmies oli oppinut YouTubesta erään tunnetun suomalaisen kehonrakentajan etäohjauksella. Kun seurasin miehen oikeaoppisen hidasta suoritustapaa, minua alkoi nukuttaa. Mieleni teki kahvia.
Jo ennen ojentajaliike-konsultaatiota maastavedon voimaan uskonut selkäpotilas kehotti minuakin kokeilemaan maastavetoa. Kerroin, että liike ei minulle sovi, koska minulla oli todettu välilevyn pullistuma pari vuotta aikaisemmin. Muutakin kremppaa selästäni oli diagnosoitu.
Selkäpotilas katsoi minua epäuskoisesti ja tokaisi.
”Koskaan ei pitäisi luovuttaa.”
Kommentin jälkeen mietin, millähän pätevyydellä salilla toimiva personal trainer oli sisukasta selkäpotilasta opastanut, kun edes maastavedon perustekniikka ei näyttänyt olevan kummallakaan hallussa.
Oli muitakin asioita, jotka vaikuttivat irtautumiseeni kuntosaliympäristöstä. Tapasin himotreenaajan, joka ei juuri hymyillyt. Aika ajoin tikunlaihalle nelikymppiselle naiselle jouduttiin antamaan porttikielto salille liiallisen treenaamisen takia. Kun hän palasi, hän näytti minusta edelleen yhtä nälkiintyneeltä ja pahantuuliselta.
Suurin osa salilla treenanneista ihmisistä näytti olevan paikalla pakon sanelemana.
Salille rynnittiin ovet paukkuen ja yhtä kimakasti ovipumppu lauloi salilta poistuttaessa. Näytti siltä, että salilla oltiin leipomassa kasaan liikuntapiirakkaa. Ehkä UKK-instituutin antamat liikuntasuositukset osalla täyttyivät, mutta hyvää mieltä rynniminen ei näyttänyt takaavan.
Mitä minulle sitten tapahtui, kun hylkäsin kuntosalin. Jouduinko katuojaan?
No, en joutunut. En myöskään jäänyt sohvan nurkkaan kiinni. Vaihdoin treenimetodia. Siirryin täysin fiilispohjaiseen, myös kumisaappaat kelpaavat-tyyppiseen harjoitteluun.
Tunnen, että voin tällä hetkellä paremmin kuin pari vuotta sitten.
Ensinnäkin laihduin reilussa puolessa vuodessa toistakymmentä kiloa. Paino putosi, koska aerobisen liikunnan osuus kasvoi. Aiempaa useammin suuntasimme lähimetsään kävelyretkelle yhdessä vaimoni kanssa. Toisinaan käytimme uuden treenifilosofian mukaisesti myös kumisaappaita. Syksyisin metsästä tarttui mukaan jopa sieniä ja marjoja.
Otin myös kotona aikaisemmin pölyä keränneen kuntopyörän aktiiviseen käyttöön. Kun hyppäsin pyörän selkään, sain takuuvarmasti kuunnella omaa lempimusiikkiani haluamallani äänenvoimakkuudella ilman korvakuulokkeita.
En myöskään hylännyt voimaharjoittelua, mutta sen luonne muuttui. Siirryin harjoittelemaan pääosin oman kehoni painolla. Tein punnerruksia, leuanvetoja, kyykkyjä, dippejä ja selkä-/vatsaliikkeitä.
Päivitin myös käsipainovalikoimaani sekä ostin punnerruskahvat. Voisi kai sanoa, että voimaharjoitteluni muuttui kestävyysvoimaharjoitteluksi, mikä osaltaan saattoi nopeuttaa painonpudotusta.
Penkkimaksimi lienee nykytilanteessa pienempi kuin kaksi vuotta sitten.
Sata kiloa tuskin nousee enää penkistä, mutta kaikkea ei voi ihminen saada. Aion silti jatkaa uudella treenimetodilla, ainakin toistaiseksi.
Erilaiset kolotukset ja lihaskivut ovat vähentyneet, kun isoilla painoilla harjoittelu on jäänyt. Parasta uudessa fiilispohjaisessa treenimetodissa on kuitenkin se, että en ole riippuvainen kellosta. Voin harjoitella juuri silloin, kun se minulle parhaiten sopii. Olen oppinut, että lenkin tai lihaskuntojumpan ei tarvitse kestää tuntia. Myös lyhyemmät harjoitukset ovat hyödyllisiä ja joskus jopa mukavampia toteuttaa. Olen jopa löytänyt itselleni uuden liikuntamuodon – nettijoogan. Miespuoliset toverini ovat innoissaan uudesta harrastuksestani. Aivan oikein, tämä oli sarkasmia.
En missään tapauksessa suosittele treenimetodiani kenellekään. Jos joku kuitenkin päättää seurata esimerkkiäni, hän tekee sen täysin omalla vastuullaan.
Ei ylimakeaa – kiitos!

Kommentit (1)

Lady 60
2/1 | 

Asiaa ! Moni käy salilla vain siksi,kun se on niin hyväksi kunnolle, siellä on pakko käydä, kavereille on kiva kertoa jne....
Tiedän monia jotka siellä käyvät, mutta mitään tuloksia ei tapahdu :D

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla