Ilokseni huomasin kun tänne kirjauduin, että olin kommenttiakin saanut. Sekös ilahdutti. Kiitos arvon naisille!

Työ on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni.

Sitä on tullut vuosien varrella tehtyä sitä sun tätä. Sairastuminen viimeistään näytti, että työt on kaikesta huolimatta ollut oma henkireikä.

Sen huomasi siitä, että kun ei töitä enää ollut, iski tilalle melkoinen tyhjyys.

Kansakoulusta armeijaan

Pojan kloppina sitä ei tietysti osannut juuri arvostaa töitä mielekkäänä asiana.

Mikään kansakoulun kynttilä en ollut. Opettajat olivat varmaan iloisia siitä, että osasin saapua ajallaan luokkaan useimpana päivinä. Toki sitä ennen vanhaan avitti merkit sormilla jos sattui myöhästymään!

Kansakoulu tuli kuitenkin käytyä ja sieltä suuntasin armeijan leipiin vähäksi aikaa.  

Ei käskytettävänä olo vaan sopinut meikäläiselle.

Sitä on aina ollut vähän huono pokkuroimaan tärkeimpien ihmisten suuntaan. Pienestä asti on kuitenkin tullut auteltua maatilalla.

Omat vanhemmat piti maatilaa ja siellä riitti aina hanttihommaa. Kesäisin heinänteossa tuli aviteltua naapurin tiluksillakin ja sieltä sai joskus muutamia kolikkoja.

Kun tottui vähään niin ei juuri tullut haaveiltua hienoista urakehityksistä ja rikkauksista. 

Hanttihommiin ja rakennustyömaille

Mitäpä sitä tuli sitten vuosikaudet tehtyä? Vähän vallan mitä sattuu. Armeijan leivistä siirroin työmaa hommiin.

Tuli raivattuja ja pilkottua, sementin tekoa unohtamatta. Ennen vanhaan sitä mentiin urakasta toiseen ja alkuvuosina tuli matkailtua Suomeakin pitkin poikin töiden perässä.

Ei oikein ollutkaan intoa jäädä niin sanotusti aloilleen – matkaan veti työt ja tytöt! Kävipä sitä tehtyä muutamia keikkoja ulkomaillakin. Ruotsissa laitettiin autoja kuntoon ja Saksassa olin telakkahommissa. Suomessa olen postiakin kuskaillut. Ketä järkyttää postin touhut viime vuosina? Niistä täällä.

Ei jäänyt tämä poika laakereilla makaamaan perheenkään takia.

Ehkäpä siksi ei ensimmäinen eikä toinenkaan vaimo jäänyt pidemmäksi aikaa katselemaan perään.

Kyllähän sitä vieläkin on pieni katumus kun ei tullut annettua riittävästi aikaa puolisoille tai lapsille. Sitä vaan oli ennen vanhaan paljon syvemmälle iskostettu tarve tehdä töitä, töitä ja vielä vähän töitä. Ilolla olen seurannut kun lapsenlapset ottaa terveempää asennetta työelämään.

Ahkera pitää olla, mutta ei sitä pidä itseään hengiltä työskennellä.

Sairastuminen vei kyvyn tehdä töitä

Itselle tuli melkein niin tehtyä. Hanttihommissa ja raskaissa fyysisissä töissä sitä oli kaikenlaista kolutusta kyllä koko ajan. Ehkäpä siksi ei juuri kiinnittänyt huomiota kun ne kolutukset paheni.

Viidestäkympistä eteenpäin olot paheni ja sormet ja polvet olivat välillä niin turvoksissa, että ei voinut mitään tehdä. Siinä rupesi työnteko takkuilemaan. Eläkkeelle jääminen lopulta nopeutui ja jouduin sairaseläkkeellä vakavan nivelrikon takia. 

Siinäpä riittääkin kertomusta seuraavaan kertaan.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla