Chongqing, 20. huhtikuuta

Lauantaiaamuna heräsimme kovaan meteliin. Mies juoksi ympäri huteraa hostellirakennusta, huusi ja hakkasi oviin. Oli vielä pimeää. Mitä nyt? Tulipalo? Maanjäristys? Ympäri rakennusta alkoi kuuluva juoksun tömistystä, kun ihmiset ryntäsivät ulos.

Kova metakan aiheutti auringonnousu. Kiinalaisille auringon nousun kohtaaminen vuorella, mieluummin sen huipulla, näyttää olevan ylitsepääsemätön pakkomielle. Amerikkalainen matkatuttu kertoi, kuinka hänen yöpymistemppelissään noustiin samalla viikolla  viiden aikaan ja rämmittiin tuulessa ja lumisateessa pimeän vuoren huipulle odottamaan auringonnousua. Sumuisessa lumisateessa ei näkynyt mitään. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti milloin auringon olisi pitänyt nousta. Niinpä sitä hetkeä odotettiin toista tuntia ennen kuin uskottiin, ettei sinä aamuna päästä tervehtimään aurinkoa.

Omassa, temppelin vieressä sijaitsevassa miinus yhden tähden hostellissa nousimme vastahakoisesti kosteista, mutta sähkölakanan lämmittämistä vuoteista. Palkkioksi saimme majatalon pihalla nähdä auringon nousevan alapuolella olevasta pilvimassastaa. Se oli ihan vaikuttava näky, mutta ei siitä olisi kannattanut tehdä sellaista numeroa.

Auringon nousua ja myös laskun palvominen on erityisen tärkeää kiinalaisten pyhillä vuorilla. Äänekäs aamuherätys tapahtui Emeishanilla, Emei-vuorella Sichuanissa. Vuori on erityisen pyhä buddhalaisille, joille se liittyy Puxian Bodhisattvaan ja suuren käytäntöön ja suureen hyveellisyyteen. (Älkää kysykö minulta mitä nuo asiat tarkoittavat.)

3 100 metriä korkea Emeishan on kuuluisa kautta Kiinan. Vuorta kunnioitetaan muun muassa kiipeämällä sille ja vierailemalla sen kymmenissä temppeleissä. Kaikkiaan temppeleitä sanotaan olevan pari sataa.

Päädyin katsomaan tuota auringonnousua broidini kanssa sattumalta. Meillä oli aivan erilainen tapa lähestyä Emeishania. Minä lähdin kiipeämään sen loputtomia portaita pohjalta, Baoguo-temppelin pihalta. Broidi sen sijaan ajoi vuorta ylös bussilla niin korkealle kuin pääsi ja jatkoi siitä köysiradan yläasemalle. Käveltyään loppumatkan ylös huipulle, hän lähti laskeutumaan alaspäin. Sattumalta osuimme Xixiangin temppeliin samaan aikaan iltapäivällä ja päätimme yöpyä yhteisessä huoneessa..

Tuo majatalo oli resuinen, kostea, kylmä, mutta siellä olimme turvassa monta tuntia jatkuneelta kaatosateelta, joka alkoi puoli tuntia sen jälkeen kun olimme päässeet sisälle. Näytti, ettei paikassa ollut muita meidän lisäksemme, mutta jostain ruoka-aikaan ilmestyi toistakymmentä muuta hotellivierasta. Ruokaa joutui odottamaan, mikä ei ollut kivaa, kun kroppa tärisi kylmästä. Kokkaamista saattoi hidastaa myös se, että talon isäntä oli kännissä ja riiteli kovaan ääneen keittiössä hääräävän emännän kanssa. Koko neljän suuren pöydän ravintola haisi halvalle kiinalaisella baijiulle, siis pontikalla.

Vaatteiden ripustamiseen ei ollut mitään paikkaa, kuivaamisesta puhumattakaan. Siihen saakka olin tullut vuorta ylös runsaat 43 000 askelta ja koko matkan joka sumussa tai vesisateessa. Vettä pääsi tunkeutumaan vähän reppuunkin, joten vaihtovaatteet oli otettava mukaan sänkyyn ja kuivatettava sähkölakanalla oman kyljen kupeessa. Uni maistui hyvin ja aamuherätys tuli kuinka sangollinen kylmää vettä niskaan.

Emeishanille kiipeäminen vaatii pari päivää ja siellä riittää katsottavaa ja polkuja toki moneksikin päiväksi. Jos lähtee liikkeelle aikaisin aamulla ja puskee koko päivän hartaasti, vuoren huipulle pääsee päivässä, mutta en suosittelisi sellaista retkeä, en ainakaan eläkeläisille. Vuoren maisemat aukesivat minulle vasta toisena päivänä, sillä ensimmäisenä päivänä näkyvyys oli minimaalinen tai sitäkin vähemmän. Kiviset portaat ylös ja alas ja välillä olevat, harva, tasaisemmat kivetyt pätkät pysyivät hyvässä patikointikunnossa sateesta huolimatta.

Henkisesti ylös taivaaseen sumun sekaan katoavat porrasnousut olivat välillä masentavia. Joskus opiskelijaryhmät pitivät minulle seuraa muutaman kilometrin verran ennen kuin hiipuivat pois. He huolehtivat ulkomaalaisen eläkeläisen selviämisestä ja yrittivät tarjota muovista sadeponchoa, kyselivät sateenvarjon perään ja yrittivät neuvoa kääntymään takasin. He eivät olleet kuulleetkaan siitä, että temppeleissä voi rahaa vastaan yöpyä. “Ei temppelissä saa nukkua!”

Portaita kiivetessä oli pidettävä katse varpaissa. Sillä tavoin kompuroi vähemmän eikä tarvitse nähdä edessä olevaa loputonta nousua. Välillä laskin portaita 20:n ryhmissä. Suurin määrä portaita, joita pystyin yhtäjaksoisesti nousemaan oli 120 askelmaa. Nousun haastavuus oli suoraan verrannollinen sen jyrkkyyteen. Laskeutuminen vaati vielä enemmän tarkkaavaisuutta, sillä portaiden korkeus ja koko vaihteli välillä rajustikin.

Reitti alkaa  noin 530 metrin korkeudelta ja sen kokonaispituus on jossain 40 kilometrin tietämissä

Siellä on pari eri köysirataa, joilla matkan tekoa voi keventää. Hissiasemien ja parkkipaikkojen läheisillä osuuksilla oli tungosta ja apinalaaksossa riitti vaeltajia. Apinoiden ruokkiminen, niihin koskeminen ja niiden kanssa leikkiminen on kiellettyä. Ruokaa tai muuta apinoita houkuttelevaa ei saa pitää esillä. Niin ainakin tauluissa sanotaan.

Tiibetin makakien suojelualueella oli kuitenkin useita ihmisiä, jotka myivät turisteille pähkinäpusseja apinoille annettaviksi. Vieressä tilannetta seurasi useita vartijoita. He olivat aseistautuneet parimetrisillä bambuseipäillä. Oletan, ettei heidän tehtävänsä oli pitää apinoita kurissa.

Oppaiden mukaan apinat käyvät ajoittain erittäin röyhkeiksi ja voivat olla vaarallisia. Itse näin kuinka ne yrittivät kiristää syötävää tarttumalla lapsia hihasta tai naisia hameen helmasta. Opastekstit kehottavat pitämään mukaan apinakeppejä. Useimmilla kulkijoilla olikin koko matkan muka runsaan metrin mittainen bambukeppi, joka he käyttivät kävelysauvana. Keppejä näytti olevan myynnissä lähes jokaisella polun varren myyntikojulla ja ison raidallisen pressun peittämällä reittiravintolalla.

Emeishanin korkeinta kohtaa kutsutaan nimellä Jin Ding eli kultainen huippu. Se on Buddhan kultainen patsas, joka tällä kertaa oli lähes kokonaan rakennustelineiden peittämä ja ihmisjoukkojen ympäröimä. Sitä lähestytään valkoisten kivielefanttien vartioiman suuren porrasbulevardin kautta.

Emeishanin infromaatio/mainostaulujen mukaan juuri täällä on kehitetty tavaroiden kantovälineistä kantotuoleja, joilla myös pääsee huipulle. Kantajilla, jotka eivät näyttäneet olevan kovin suuria miehiä, oli runsaasti aikaa istuskella omissa työvälineissään ja poltella tupakkaa. Heidän täytyy olla todella kovia miehiä, että pystyvät 3 000 metrissä vetämään tupakkaa ja kantamaan kahteen pekkaan ihmisiä ylös jyrkkiä, tungokseen saakka täynnä olevia portaita. Kannettavista ääripäivä edustivat satavuotiaan näköinen, kuihtunut vanhus ja pyöreäposkinen parikymmenen ikäinen neiti, joka piteli sylisään suurta valkoista, kovakantista lentolaukkua. Samaan aikaan muutaman vuoden ikäiset lapset nousivat ylös portaita omin jaloin.

Kommentit (1)

MSi

On sinussa määrätynlaista hulluutta "vanhaksi mieheksi".

Itse olisin mennyt broidisi mukana.

Seuraa 

Jokainen päivä Kiinassa on seikkailu. Tämän kun pitää mielessä niin omatoimimatkan väistämättömät kompuroinnit eivät pääse pahoittamaan mieltä. Kirjoittaja on tykästynyt Kiinaan asuttuaan siellä yhteensä runsaat kolme vuotta. Tässä blogissa hän raportoi kokemuksistaan kahden kuukauden reppureissulta eri puolilla Kiinaa.