Zhangjiajie, Hubei, 23. huhtikuuta

Chongqing on minusta sympaattinen kaupunki. En voi tietenkään sanoa tuntevani sitä hyvin, sillä olen viettänyt siellä vain muutaman päivän, tällä kertaa maanantaista keskiviikkoon. Mutta pidän sen sijainnista Jangtse- ja Jialing-jokien yhtymäkohdassa jyrkillä rinteillä. Puhun tietenkin vain kaupungin keskustan keskustasta. Ydinkaupungin alueella asuu 8,5 miljoonaa asukasta. Kaupunkilaisia lasketaan olevan 18 miljoonaa ja chongqinglaisia yhteensä noin 30 miljoonaa.

Chongqing on läntisen Kiinan tärkein kaupunki ja se on oma hallinnollinen alueensa samassa luokassa Pekingin, Shanghain ja Tianjinin kanssa.

Päätimme Emeishanin jälkeen pysähtyä Chongqinissa, koska perille pääsi vain kymmenen tunnin bussissa istumisella. Yövyimme uudessa hostelliketjussa, jonka nimi Traveling with Hostel. Se oli saanut asiakkailtaan uskomattoman hyvät arviot. Jokainen ominaisuus oli arvioitu keskimäärin yli yhdeksäksi kun maksimi oli kymmenen. Kahden hengen yön maksoi siellä noin 30 euroa. Huomaan, että Yangshuossa on myös saman ketjun majoituspaikka ja sekin on saanut huippuarviot.

Noin hyvien arvosanojen luulisi olevan tekaistuja, mutta oma arvioni ylsi samaan luokkaan. Toimiva, uusi, puhdas, paljon avuliasta, suhteellisen kielitaitoista henkilökuntaa, suuret yhteiset tilat, baari ja aterioita, joiden laatuhintasuhde oli järkevä. Usein nämä retkeilymajat pyrkivät ansaitsemaan aterioilla, kun majoituksen hinta on matala.

Kävimme Chongqingin vanhassa kaupungissa. Sinne pääsi hyvin metrolla, joka toimi hyvin ja joka ei ollut niin ruuhkainen kuin monissa muissa kaupungeissa. Ruuhkaa sen sijaan riitti vanhaksi kaupungiksi nimetyssä kiinalaisessa turistirysässä. Rihkamaa ja välipaloja, välipaloja ja rihkamaa. Sieltä ei löytynyt yhtään paikkaa, joka olisi tarjonnut kokonaisia aterioita. Sieltä jäi mieleen lähinnä vain armoton ihmisruuhka.

Hostellin tarjoama 35 juanin kaupunkikävely oli sen sijaan rauhallistakin rauhallisempi. Opas, joka valitettavasti puhui vain muutaman sanan englantia ja joka pahoitteli sitä, vei meidät metrolla Jangtse-joen yli. Siellä kävelimme 50 - 100 vuotta vanhoilla kujilla ja poluilla, jotka kiersivät rakennustyömaiden välissä. Sitä kaupunginosaa kanoineen, kissoineen, koirineen ja vanhuksineen tuskin voi nähdä muutaman vuoden kuluttua.

Viisi vuotta aikaisemmin olin majoittunut joen vastakkaisella rannalla sijaitsevassa hostellissa ja sieltä pääsi kaupungin kaduille mäen päälle porraspolkua pitkin. Se kulki osittain purkutyömaaksi ja asukkaista jo tyhjennettyjen 3-6 -kerroksisten talojen vierestä. Ne olivat korkeintaan 30 vuotta vanhoja. Silloin saimme seurata kun lähes suoraan hostellin päälle rakennettiin suurta siltaa. Sillan alakerroksessa kulkivat nyt metrojunat, yläkannella autot ja jalankulkijat.

Jangtse-joen laitureissa oli nyt vain muutamia aluksia. Viisi vuotta sitten syksyllä niitä oli niin paljon, että niitä oli parkkeerattu neljäkin rinnakkain. Aluksiin siis kuljettiin toisten laivojen kansien poikki.

Kaupunkikävelyllä näimme kuinka tofua tehtiin. Osa meistä meni lopuksi lounaalle tofuntekijän katuravintolaan. Prosessissa soijamaitoa valutettiin kankaan läpi, nestettä kuumennettiin suurissa astioissa. Ne nostettiin pois tulelta ja niistä kuorittiin pois vaahtomaista kiinteää ainetta. Sitten jäljelle jäänyttä nestettä taas kuumennettiin samalla kun tofumies hiveli nesteen pintaa kauhan pohjalla. Kauhassa näytti olevan vettä. Ehkä siinä oli tarkoitus estää kuoren muodostuminen keitoksen pinnalle.

Kaupunkikävelyn luvattiin kestävän kolme tuntia ja sen se tarkalleen kestikin, vaikka sen olisi hyvin voinut vetää rauhallisei läpi puolessa ajassa. En tiedä johtuiko kierroksen tyhjäkäynti luvatun ajan täyttämisestä vai se siitä, ettei tofulounas ollut valmiina aikaisemmin. Hyvää se kuulemma oli.

Me söimme tofua joen toisella puolella kiinalaisessa lounasravintolassa. Sekin oli oikein hyvää vaikka tarjoilijarouvia pakkasi aluksi naurattamaan se, että ulkomaan miehet olivat eksyneet heidän ravintolaansa. Onneksi he hankkivat nuoremman neidin kirjoittamaan tilauksemme sitä varten asiakkaille annettuun tilausvihkoon.

Ravintolasta jalkauduimme kadulle, joka oli yhtä ruuhkainen kuin vanhan kaupungin turistirysä. Paikassa ei näytä olevan mitään varsinaista syytä ihmisten ja autojen tungeksimiseen, mutta samanlainen se oli viisi vuotta sitten. Hyvä ja suosittu paikka katukaupustelijoille.

Caiyuanban bussiasemalle mennessämme saimme nähdä vielä yhden Chongqingin nähtävyyden. Metron jälkeen muutaman mutkan kautta päädyimme Aasian korkeimpien rullaportaiden yläpäähän. Kahden juanin maksusta sai ajaa portaat alas. Ylös tullessa hintalaatusuhde olisi ollut vielä edullisempi.

***

Kaupunkikävelyllä näimme muun muassa kujan kylkeen rakennetun pienen temppelin, jonka edessä paloi kynttilä.

Parissa kuvassa on bambuseivästä ja köyttä käyttäviä kantajia, joista Chongqing on kuuluisa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Jokainen päivä Kiinassa on seikkailu. Tämän kun pitää mielessä niin omatoimimatkan väistämättömät kompuroinnit eivät pääse pahoittamaan mieltä. Kirjoittaja on tykästynyt Kiinaan asuttuaan siellä yhteensä runsaat kolme vuotta. Tässä blogissa hän raportoi kokemuksistaan kahden kuukauden reppureissulta eri puolilla Kiinaa.