Lijiang, Yunnan, 6. toukokuuta

Kunming, Yunnanin maakunnan pääkaupunki, on hieno paikka. Sitä sanotaan kevätkaupungiksi sen suotuisan ilmaston takia. Iltaisin ilma oli kuin lämmintä linnunmaitoa.

Kuuden miljoonan asukkaan kaupungin ilmapiiri on rento. Katukauppiaillakin tuntuu olevan pehmeämpi ote myyntiin kuin monissa muissa kaupungeissa. Eräs amerikkalainen matkatuttava sanoi, että Kunmingissa hänelle esitetyt hinnat ovat heti alunperin olleet lähellä kohtuullista, eivät kaksi- tai kolminkertaisesti ylihinnoiteltuja.

Viivyimme Kunmingissa pari päivä keskellä kaupunkia sijaitsevassa Hump-hostellissa. Hump eli kyttyrä viittaa Himalajan vuoristoon, jonka yli sodan aikana kalustoa toimitettiin Kunmingista Burmaan. Hostellissa on pari kattoterassia. Sillä on myös maine kovana juhlintapaikkana. Jokaisen huoneen yöpöydällä oli tarjolla korvatulpat ja kondomi. Meitä meteli ei häirinnyt, mutta toisessa huoneessa yöpynyt reissaaja stressaantui humalaisten yöllisestä sönkkaamisesta hotellin käytävällä.

Liikenteellisesti Kunming on ollut minulle jonkinlainen musta kolmio. Useita vuosia sitten juutuimme taksissa aamuruuhkaan ja myöhästyimme junasta. Melko kalliit Kantonin liput menivät hukkaan. Ylimääräinen päivä Kunmingissa oli kuitenkin mieleen jäävän mukava.

Kun tällä kertaa saavuimme Kunmingin aseman taksijonon tienoille, opastaja oli vastassa. Hän lähti johdattamaan meitä “taksille”, joka oli jossain muualla. Aloitin kuitenkin hintaneuvottelut vieressä seisovan vapaan taksin kohdalla. Hintapyyntö oli 45 juania, joka tuntui korkea, sillä matkaa on vain muutama kilometri. Hän suostui tinkimään sen vain 40 juaniin ja kun käännyin vieressä seisovan taksinkuljettajan puoleen, mies ryökäle tuli väliin ja taksinkuljettajakin ilmoitti hinnaksi 40 juania.

Tarjosin 20 juania, mutta siihen tarttui vain vieressä tilannetta seurannut kolmipyöräisen kuljettaja. Mahduimme reppuinemme juuri ja juuri kyytiin. Kokemus sekin, mutta ei kovin järkyttävä.

Seuraavana päivänä kävelimme kilometrin verran metrolle ja ajoimme sillä asemalle, jonka nimi oli Kunmingin rautatieasema. Paikka oli kummallinen, se näytti vanhalta asemarakennukselta, mutta kaikki ovet olivat kiinni, myös se, jonka kyltti kertoi olevan matkatavaran säilytyspaikka. Paikalla oli kuitenkin puolentusinaa kolmipyöräistä, jotka tarjosivat innokkaasti palvelujaan. He vakuuttivat, ettei siitä pääse asemalle kävelemällä vaikka kuinka kiertäisi. No, lopulta suostuimme kympin kyytiin.

Naiskuljettaja kierrätti meitä kilometrin tai kaksi. Tukka pystyssä istuimme kyydissä kun hän ajoi koko matkan vastaantulevien kaistalla. Suurimman osa ajasta mentiin moottoripyöräkaistaa, mutta välillä välteltiin myös autoja. Aseman lähellä päästyämme hän ilmoitti, että perillä ollaan. Ilmeisesti hänellä ei ollut asiaa varsinaiselle aseman reviirille.

Näytti siltä, että monen kolmipyöräisen kuljettajan elanto on kiinni tuosta kummallisesta metroasemasta, jossa vähän ennen ilta kuutta ei ollut muita kuinka vanha vartija, pikkuruinen kioski, me ja kolmipyöräisten kuskit.

Saimme ostettua liput seuraavan päivän junaan ja kävelimme kolmisen kilometriä takaisin Humpille.

Seuraavana aamuna lähdimme reppuinemme hyvissä ajoin asemalle. Aamuruuhka oli hirmuinen. Kaksi vapaana ollutta taksia kieltäytyi viemästä meitä asemalle. Onneksi meillä oli aikaa, joten kävelimme metrolle, ajoimme sillä yhden pysäkin välimme, ja jäimme pois ennen sitä aseman pysäkkiä ja kävelimme loppumatkan.

Aseman turvatarkastuksen läpivalaisussa huomattiin, että broidin laukussa oli linkkari. Se oli mennyt läpi kymmenistä metrojen ja rautatieasemien läpivalaisulaitteista, mutta täällä se takavarikoitiin. Passin esittämisen jälkeen voimme kuitenkin jatkaa matkaa.

Takavarikon taustalla saattaa olla se seikka, että noin kaksi vuotta sitten, maaliskuun 1. päivä 2014, veitsin aseistautuneet uiguuriterroristit hyökkäsivät Kunmingin asemalla ihmisten kimppuun. Hyökkäyksessä kuoli 29 siviiliä ja neljä hyökkääjää. 140 ihmistä haavoittui. Onneksi minun taskussani ollut linkkuveistä ei havaittu.

Junassa meitä odotti seuraava yllätys, johon olisi pitänyt osata varautua. Olimme ostaneet “kovat” istuinpaikat 8,5 tunnin junamatkaan Lijiangin kaupunkiin. Olin mielessäni ihmetellyt, miksi junaan ei ollut tarjolla kovia makuupaikka vaikka “pehmeitä” vuoteita oli myynnissä. Vastaus selvisi nyt. Kovien petipaikkojen makuuvaunut olivat nyt kovia istumapaikkoja. Jokaiselle alapunkalla oli myyty neljä istumapaikkaa. Makuuvaatteet ja petauspatjat täyttivät kolmannen kerroksen sängyt ja matkustajat laittoivat osat matkatavaroistaan toisen kerroksen sängyille.

Broidi äkkäsi heti, että matkatavaroita vähän järjestämällä sinne mahtuisi pitkälleen. En pitänyt sitä hyvänä ajatuksena. Kun nuori kiinalaismies pani tuon ajatuksen täytäntöön, konduktööri nosti siitä pirunmoisen äläkän ja vahti sen jälkeen koko loppumatkan, ettei kukaan vaan mennyt makoilemaan osastomme vapaalle sängylle.

Juna oli täysi ja istumapaikat epämukavia, joten tällä kertaa emme matkustaneet herroiksi. Maisemat olivat kuitenkin niin komeita, että välillä oli aivan pakko ottaa niistä kuvia, vaikka ei niistä ikkunasta otetuista kuvista kovin kummoisia tule.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Jokainen päivä Kiinassa on seikkailu. Tämän kun pitää mielessä niin omatoimimatkan väistämättömät kompuroinnit eivät pääse pahoittamaan mieltä. Kirjoittaja on tykästynyt Kiinaan asuttuaan siellä yhteensä runsaat kolme vuotta. Tässä blogissa hän raportoi kokemuksistaan kahden kuukauden reppureissulta eri puolilla Kiinaa.

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla