Kasteen tilalla siunaus?

On etuoikeus saada olla mummo viidelle lapsenlapselle, jotka kaikki ovat vielä alle kouluikäisiä. Kun lapset perheineen asuvat vielä jokseenkin lähellä, tapaamme usein. Jossain vaiheessa suunnittelimme mieheni kanssa muuttavamme iän lisääntyessä suuresta rivitalosta pieneen kerrostalohuoneistoon, jotta turha tila ja paikkojen kunnossapito helpottuisi. Kunnes tajusin, että lapsethan tarvitsevat mummolan! Paikan jossa on tilaa heidän leluilleen, johon mahtuu yökylään ja jonka pihalla voi pyöriä isommallakin porukalla. Siis emme muuta! Lapsilta ei saa viedä mummolaa, missä serkukset tapaavat toisiaan. Täällä siis ollaan.

Tunteitani koskettaa seurata omien lasteni kehittymistä vanhemmiksi. Nähdä, kuinka he hoitavat ja kohtelevat hyvin lapsiaan, äitinä ja isänä. On ilo katsoa kun lastenlapsilla on hyvä olla. Kunpa tämän saisivat kokea kaikki maailman lapset!

Kun toiseksi nuorimmainen, pieni tyttö syntyi, odotimme kaunista ja herkistävää kastetilaisuutta hänen kodissaan. Yllätykseksemme ja pettymykseksemme kuulimme puhuttavan vain nimiäisistä. Ei siis kirkollista kastetta, siitä molemmat vanhemmat olivat yksimielisiä. Eivät kuulu kirkkoon. Mitäpä siihen oli sanomista. Näin toimii suuri osa nuorista vanhemmista täällä pääkaupunkiseudulla.

Vietettiin kauniit juhlat ja vauvan nimeksi tuli Aava – Maria. Lapsi oli ihana ja tarjoilut herkullisia. Hartauttakin koettiin nimen antamisen äärellä. Jotain kuitenkin puuttui ja asia jäi painamaan mieltäni. Miksi? Ajattelinko lapselta jäävän puuttumaan Jumalan suojelu, jota hän tarvitsisi koko elämänsä ajan. Toisaalta mietin, voisiko Jumala hyljätä lapsen vain tämän kasterituaalin puuttumisen takia? Vaikea uskoa sitäkään! En tiennyt…! Myöhemmin vein viestiä tutulle papille omassa seurakunnassani, voisiko hän yhteisen esirukouksen yhteydessä pyytää siunausta lapselle, joka sai nimen ilman kirkon kastetta. Lapsen nimi luettiinkin nimilitaniassa, mutta minusta ei tuntunut, että sen olisi joku kuullut tai että se olisi mennyt perille...

Aava-Maria on nyt 1v 8kk ja hänestä on kehkeytynyt ihana tyttö, luottavainen ja iloinen. Silmät intoa tuikkien hän rimputtaa mummolan ovikelloa ja hymyilee leveästi jo eteisessä. Häntä on kasvatettu rakkaudella; ei pettymyksiä eikä suuria mielipahoja, vaikka järkeviä rajoja pidetäänkin. Onnellinen lapsi.  Kun perheeseen oli syntymässä toinen vauva, toivoin mielessäni, josko kuitenkin nyt olisi otettu molemmat lapset kirkon yhteyteen. Jälleen kysymys, miksi? En tiedä. Jumalan suojeluksessa tuntuisi elämä turvallisemmalta, niin lasten kuin heidän vanhempiensakin. Nimiäiset vietettiin jälleen.

 Viime sunnuntaina olimme mökkitalkoissa yhteisellä mökillä. Siellä pieni Aava –tyttö puuhaa kaikkien ilona. Tekee pihatöitä, kärrää pudonneita lehtiä, leikkii kuppien kanssa leikkimökissä, nauraa, juoksee syliin. On rakas. Sunnuntaina päätän mennä mökkipaikkakunnalla järjestettävään yhdenkerran kuoroon. Sen lopussa on luvassa kahvitilaisuus. Kehotan miestänikin tulemaan, vähintään kahville tapaamaan tuttuja. Tule Aavan kanssa, niin saavat vanhemmat vähän huilata!  Arvelen kyllä, ettei pieni halua olla hänelle oudossa ja pelottavassa ympäristössä. Kirkossa, jollaista hän ei ole elämässään sisältäpäin nähnyt. Tämä on vieläpä sellainen vanhanajan holvikirkko, jonka katto on huikaisevan korkealla ja jossa äänet kaikuvat. Lasta voi hyvinkin pelottaa, varsinkin kun äiti tai isä eivät ole mukana.

Kesken kuorolaulamisen näen yllätyksekseni, että he tulevat ylös urkuparvelle. Aava on papan sylissä. Myssy päässään hän katselee vakavana ja ihmeissään ympärilleen. Huiskutan hänelle kuororivistöstä. Ei vastaa. Menevät penkkiin istumaan. Hän on hiljaa ja katselee. Välillä kurkistaa minua, varmaan ihmetellen, mitä teen siellä etäämpänä heistä.

Alkaa ehtoollisen vietto. Mieheni häviää urkuparvelta. Näen hänen kävelevän kirkon  pitkää käytävää kohti alttaria käsi kädessä pikku Aavan kanssa. Sydämeni sykähtää. Uskomatonta, suostuuko lapsi kävelemään perille vai kääntyykö ympäri? Kuinka lopulta käy?  Näen heidän polvistuvan vierekkäin kaiteen ääreen. Pieni pää näkyy juuri ja juuri alttarikaiteen yläpuolella, kädet kaiteella kuten muillakin. He odottavat vuoroaan, lapsi ei pyristele pakoon. Papin käsi on hänen päänsä päällä. Hänen nimensä kysytään papalta, ja hän saa siunauksen omalla nimellään. Hän katsoo ylöspäin, pappia silmiin. Luottavaisesti. Ihmettelee varmaan, mitä tässä on meneillään, mutta ei pelkää. Kurkkuani pakahduttaa, kyyneleet pyrkivät silmiini. Voiko näin tapahtua! Minusta tuntuu, että Taivaan Isä teki tässä oman valintansa, suoritti siunaamisen, järjesti tilanteen keneltäkään lupaa kysymättä. Mieheni, lapsen pappa toimi välikätenä, johdatti hänet ohjattuun paikkaan. Olen täynnä kiitollisuutta! Jumala itse on kutsunut hänet yhteyteensä, alttarille saamaan siunauksen. Mielestäni tämä on kuin uusi kaste. Olen onnellinen hänen puolestaan! Ja kiitän pappaa, joka toteutti teon suunnittelematta, vaistonsa varassa.

Ehtoollisen jälkeen lapsi alkaa juoksennella iloisesti kirkkosalissa, penkkien välissä. Kerron siunauksen toimittaneelle naispapille liikutukseni lapsen puolesta: hän sai siunauksen, kutsun suoraan Taivaan Isältä, kasteen korvikkeeksi! Pappi kuuntelee, nyökkää, ei ymmärrä viestiäni, ei näe tilanteessa samaa kuin minä. Hänelle kyseessä varmaan oli vain yksi lapsen siunaus, yksi satojen joukossa.

Ajattelen päivän tekstiä, jota pappi oli hetki sitten lukemassa. Siinä virkamiehellä oli hätä lapsestaan ja Jeesus sanoi: Mene kotiisi, lapsesi on terve. Meidän silmissämme arkinen toimitus ei muutu muuksi, - eihän sitä nähnyt pappikaan. Jumalan viesti ja tarkoitus liikkuu ulottuvuudessa, jota ei voi nähdä. Se on Jumalan kosketus, jonka voi tuntea vain se, jolle se on tarkoitettu. Hyvä näin. Kukaan ei pääse rikkomaan pyhyyttä. En mieti kirkkolakia enkä oikeaa oppia. Sen sijaan ajattelen: tässä on mummon ja papan tehtävä. Kuroa umpeen aukkoa sakramenttien välillä.

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

mar
1/1 | 

No huh huh. Milloin ihmiset oppisvat hyväksymään ja suvaitsemaan vanhempien päätökset oman lapsensa suhteen?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista