Sanotaan, että maailman nopein liike on se, kun isovanhemmat kaivavat lastenlastensa kuvat ihailtaviksi.Mutta entä jos omia lapsia ei ole eikä syli täyty vanhempanakaan? Toinen vauvakuume, joka alkaa silloin kun kavereista tulee mummoja ja vaareja, voi olla yhtä raastava vierestä seuraavalle kuin se ensimmäinen.
Uusimmassa et-lehdessä on kolme erilaista kertomusta lapsettomuudesta. Yhdelle se on elämän suurin suru, toiselle vapaaehtoinen valinta. Juttu panee miettimään yksioikoista perhekuvaamme. Onko vain lapsiperhe meistä oikea perhe? Eikö kaksi rakastavaa ihmistä voi olla perhe? Ja eikö yksineläjä riitä osaksi sukupolvien ketjua ihan itsenään? Aihe panee myös miettimään sitä, miten helposti puhe kääntyy omiin lapsiin, noihin kullannuppuihin. Totta kai lapsista saa ja pitää voida puhua, mutta joskus ei pieni äänenvaimennin olisi pahitteeksi itse kullekin.
Ensi sunnuntaina vietämme äitienpäivää. Oma äitini nauroi aina kasvattavansa lapsiaan aivopesun voimalla. Kun tarpeeksi monta kertaa sanoo, niin eiköhän se viesti ennen pitkää mene perille. – Kyllä sinä sitten joskus ymmärrät, tuumasi äiti. Kyllä äiti, olen ymmärtänyt. Miten monesti olenkaan palannut neuvoihisi ja huomannut, miten oikeassa olit. Vanhempi viisas ihminen rinnalla on elämän rikkaus. Samalla tavoin nuori ihminen tuo vanhemman elämään uusia tuulia ja uskoa tulevaisuuteen. Mutta huolenpitoon ja rakkauteen ei tarvita aina biologista sidettä. Jokainen voi löytää oman perhemallinsa ja oman tapansa jatkaa sukupolvien ketjua.
Uusimmasta et-lehdestä voit lukea myös todellisen rakkaustarinan. Se tulee aavan meren tuolta puolen. Harvinaisessa yhteishaastattelussa laulaja Eino Grön ja hänen vaimonsa Marjatta avaavat Floridan kotinsa ovet ET:n lukijoille.
– Pieni muru onnea, Eikka sanoo ja mutustaa murukeksin suuhunsa.
Sitä me kaikki tarvitsemme, onnenmurusia. Ja toisiamme.
Valoisaa toukokuuta ja hyvää äitienpäivää!
OLIPA SATTUVASTI SANOTTUA JA OSUVASTI KIRJOITETTUA KYSEISESTÄ AIHEESTA.ME OLEMME 43VUOTTA AVIOLIITOSSA ELÄNYT JA LAPSETON PARISKUNTA.OLEMME HEITÄ KETKÄ OLISIVAT LAPSIA HALUNNEET MUTTEIVÄT OLE SAANEET.OLEN KOKENUT SEN YMPÄRISTÖN MIELESTÄ NAISEUTENI MITTARINA JA SE ON KOETELLUT KOVASTI ITSETUNTOANI, VARSINKIN NUOREMPANA JA HEDELMÄLLISESSÄ IÄSSÄ.PIRRE JA ARTO SAARION KERTOMA OLI NIIN KOVIN TUTTUA JA KOETTUA.KUITENKIN ELETTY ELÄMÄ ON NÄYTTÄNYT MYÖS SEN LANTIN TOISEN PUOLEN, ELIKKÄ KUN KAKSI LÄHEISTÄ NUORTA POISTUIVAT TÄSTÄ ELÄMÄSTÄ OMAN KÄDEN KAUTTA JA NÄIMME HEIDÄN VANHEMPIENSA POHJATTOMAN SURUN.YMMÄRSIMME ETTÄ MITÄ ME EMME OLE SAANEET, SIITÄ ME EMME MYÖSKÄÄN TARVITSE LUOPUA.KOEMME OLEVAMME NÄINKIN PERHE.VIETÄMME LAPSETTOMIEN LAUANTAITA SYNTYMÄTTÖMIEN LASTEMME ÄITIENPÄIVÄNÄ JA MIEHELTÄNI SAAN RUUSUJA.
MAILA MARTIKAINEN
On jotenkin ristiriitainen fiilis. Ollaan mummo- ja ukki-iässä. Meillä on pieni perhe, nelikymppinen poika ja rakas miniäkokelas. Me ei suunniteltu pientä perhettä, mutta niin vain kävi vaikeiden keskenmenojen seurauksena. Nuoriparimme elää omaa pientä elämäänsä kaukana ja tuntuvat riittävän toisilleen. En osaa pitää sitä pahana, vaikka heidän itsensä soisin kokevan vanhemmuuden. Meille poikamme lapsuus ja nuorus oli upeaa aikaa, olimme ja olemme edelleen kovin läheisiä. Ympärillämme kotikonnuilla on sisarusten lastenlapsia pilvin pimein.Näitä tenavia tavataan usein ja mielellämme. Joskus vain se mahdoton "mummunmussukkalässytys" kalahtaa korvaan. Toivoisin vähän ymmärrystä meitä lapsenlapsettomia ihmisiä kohtaan, ehkä me ei aina olla tietämme itse valittu. Rennon isotädin ja isosedän sydämessä voi olla sittenkin pieni kaihon möykky...