Olen aina ollut iloinen ja positiivinen ihminen. Nyt näin jälkeenpäin ajatellen taisin olla nuorena tyttönä myös vähän äkkiväärä. 

 

Jos jokin meni pieleen tai oli väärin ymmärryksiä, niin taisin olla aika kipakka. Monesti hoidin asiat melkein huutamalla ja hävettää ihan sanoa, että räyhäämällä, jos ei muuten mennyt perille.

 

Se oli sitä aikaa kun ei ollut vielä aikuistunut vaikka ikää oli yli kaksikymmentä.

 

Sitten sattui eräs tapaus, joka avasi silmäni, että ei räyhäämällä mitään saavuteta. Voi myös kohteliaasti olla v-mäinen. Ja siitä alkoi ikuinen elämänkoulu. 

 

 

Oli viikonloppu ja lauantai, silloin oli kaupassa aina tupaten täynnä väkeä. Sunnuntaisin kauppa oli kiinni.

Olin kerännyt kärryyn viikonlopun ruokatarvikkeet, eikä niitä ihan vähän ollutkaan, kuuden hengen talous, kärry ihan kukkuroillaan. Väsymys painoi ja kuumakin oli.

 

Kassoja oli vain kaksi ja molemmissa monen metrin jonot. Siinä meni jonottaessa puoli tuntia. Ja sitten vihdoin pääsin hihnalle purkamaan ostokseni.

 

Siinä kohtaa kassa sanoi minulle, että: ”Voisitko siirtyä toiselle kassalle minä menen kahville”.

 

Kaupassa tuli ihan hiljaista. Ihan kuin filmi olisi pysähtynyt. Kaikki katsoivat minua, että mitä sitten tapahtuu.

 

Minussa syntyi sellainen raivo sisuksissani, että en meinannut saada sanaa suustani. Normaalisti olisin ruvennut huutamaan, mutta tuntui siltä, että tukehdun raivooni. 

 

Sitten jostain ylleni laskeutui ikäänkuin sellainen viileä viitta, joka kätki kaiken sen raivon.

 

Katsoin sitä kassaa tyynen rauhallisena (sisuksissani kävi edelleen kova myllerrys ja sydän hakkasi villisti), sanoin hänelle: 

”Minä en siirrä tavaroitani mihinkään. Mene vaan kahville, minä odotan kunnes olet kahvisi juonut.”

 

Ei mennyt kahville, ei. Hänelle se taisi olla tosi nolo paikka.

 

Olin niin ylpeä itsestäni, että pystyin olemaan ulospäin niin rauhallinen ja vielä puhumaan sivistyneesti. 

 

Siitä alkoi minun elämäni korkeakoulu, aiheena oman mielen ja asenteen kehittäminen ja hallitseminen. 

Ja sitä koulua on jatkunut tähän päivään asti.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Seniorin sessio kertoo Maija-Liisan näkökulmasta asioista, ikääntymisestä ja sen tuomasta ”ihmeellisyyksistä”. Ei ole vaan yhtä asiaa, vaan elämästä yleensä. (Ei aina) Hymyssä suin ja pilke silmäkulmassa ! 

 

Maija-Liisa Ryhänen on eläkkeellä oleva 70-vuotias neljän lapsen äiti ja kuuden ihanan lapsenlapsen mummi. Työelämässä toiminut visuaalisena suunnittelija. Harrastuksina ollut piirtäminen, maalaaminen ja käsityöt. Nykyään kuntosalilla käynti ja bloggaaminen.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat