Kirjoitukset avainsanalla ilo

Leskenlehti - ilo keväästä vai suru yksin jäämisestä.

Oli tiistaipäivä 50 vuotta sitten. Odotin kovasti koulupäivän päättymistä, sillä tiistaisin tuli radiosta lasten tiistaisoitto, jonka kuunteleminen oli yksi viikon kohokohtia. Ohjelma tuli päivällä, mutta isä nauhoitti sen radiosta magnetofoninauhalle ja koulun jälkeen kuuntelimme sen yhdessä pikkusiskon kanssa. Viikon aikana kuuntelimme ohjelman moneen kertaan, kunnes seuraavana tiistaina tuli uusi tiistaisoitto. Oi, miten ihania lapsuusmuistoja.

Tuona kyseisenä tiistaina olin juuri kuunnellut tiistaisoiton, kun isä ja äiti tulivat olohuoneeseen ja sanoivat, että heillä olisi asiaa. Ja se asia oli: ”Eeva-täti on kuollut.” En muista, mitä sanoin, ehkä en mitään. Hetken kuluttua kelasin magnetofoninauhaa taaksepäin, siellä oli laulu, jossa kerrottiin pienen hylkeenpoikasen kuolemasta. Kuuntelin laulun uudelleen ja uudelleen, lukuisia kertoja. Laulussa oli kohta, jossa sanottiin: ”…menetti henkensä rassu…”. Sanat jäivät soimaan ajatuksiini, Eeva-täti oli menettänyt henkensä. Ja sitten jostain tuli ajatus, en voi koskaan enää nauraa.

Tuosta päivästä on kauan, mutta edelleen muistan sen kuin eilisen päivän. Eeva-tädin muisto ei ole kuollut, elämäni kymmenen ensimmäisen vuoden aikana hän jätti sydämeeni lähtemättömän jäljen. Tietyllä tavalla ikävöin häntä edelleen, se ikävä on osa elämääni, mutta nauru ei kuollut. Olen nauranut usein ja paljon.

Tuo tiistaipäivä silloin kauan sitten tuli mieleeni tämän koronakriisin aikana kohdatessani jälleen yhden henkilökohtaisen elämän kriisin. Yksi ihminen on poistunut lähipiiristäni ja siskoni sanoi muutama päivä sitten sanat: ”Voinko enää koskaan olla onnellinen?” Ja hetken päästä: ”Poistuuko tämä tuska koskaan?”

Siskoni kysymyksiin ei ole vastausta. Näin pääsiäisen aikaan olisi helppo luetella kristillisiä lauseita ylösnousemuksesta, kuoleman voittamisesta ja riemullisesta jälleen näkemisestä kerran taivaassa. Hauta on tyhjä ja Jeesus on ylösnoussut, se on totta, mutta poistuuko tämä tuska koskaan. Pääsiäinen on ilosanoman juhla, mutta voinko minä koskaan enää nauraa. Isoja kysymyksiä ilman vastauksia.

Tämän pääsiäisen evankeliumi tuli kohdalleni kuunnellessani radiosta Horisontti-ohjelmaa. Ohjelman otsikkona oli ”onko pääsiäinen peruttu”. Yksi keskustelijoista oli ortodoksipappi ja lähihoitaja Lars Ahlbäck. Hän sanoi lauseen, joka kolahti: ”Trauman keskellä ei tarvita sanoja, vaan hoivaa ja huolenpitoa”.

Pahinta ei ole se, että ei ole sanoja, pahinta on se, että tämän koronaepidemian takia ei saa tavata ja surra yhdessä, ei saa halata, ei silittää päätä eikä lopulta mennä edes hautajaisiin. Miten osoittaa huolenpitoa, kun jokainen istuu omassa kodissaan ja välissä kulkee suljettu Uudenmaan raja.

Ei pääsiäistä ole peruttu. Mutta suruakaan ei ole peruttu. Pääsiäinen on juuri siksi, että meillä on suru ja tuska. Tämä suru ja tuska on tullut osaksi elämäämme, ei se lopu, mutta vähitellen se antaa tilaa uusille asioille. Tulee aika, jolloin sanoillakin on taas merkitystä, nyt olemme hoidon tarpeessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Istun koulun liikuntahallin katsomossa katselemassa päättöluokkalaisten tanssia, kauniita ja komeita, onnellisen näköisiä nuoria. Omassa mielessä on helppo yhtyä nuorten onneen. Opettajan sydämessä tuntuu sekä haikealta että ylpeältä. Tunnen itseni etuoiketetuksi saadessani tehdä töitä näiden nuorten kanssa.

Mieleen muistuvat myös omat ja omien lasten juhlat. Nuorten tanssi on herkkä hetki vanhemmille. Eläydyn takanani istuvien äitien tunteisiin ja silmäkulmat kostuvat. Heidän kasvoistaan paistaa rakkaus ja ylpeys, juuri nyt elämä hymyilee leveintä hymyään. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka säilyvät vanhempien muistoissa elämän loppuun asti.

Vieressäni istuu tulevia päättöluokkalaisia. Ehkä he näkevät jo ajatuksissaan itsensä vuoden päästä tanssimassa tuolla lattialla. Viimeinen tanssi on omistettu heille ja osa heistä lähtee tanssilattialle, myös lähinnä minua istuva poika.

Hetken kuluttua poika tulee takaisin ja sanoo: ”Kukaan ei huolinut minua.” Kyynel vierähtää poskelle, kohta toinen ja pienen ajan kuluttua hän itkee valtoimenaan. Pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne on suunnattoman suuri. Avuttomana ojennan hänelle nenäliinan.

Hallissa soi Monrepos- valssi ja vieressäni virtaavat kyyneleet. Istun hiljaa paikallani ja muistoihin hiipivät lukaisat elämän varrella virranneet kyyneleet. Kuinka monesti elämässä toisen onni on toisen suru. Matka naurusta itkuun voi olla lyhyt.

Kevät ja kesä ovat täynnä elämän vastakohtaisuuksia, joku pääsee ylioppilaaksi ja joku reputtaa, joku saa opiskelupaikan ja joku ei, joku viettää häitä ja joku kantaa hylätyksi jääneen taakkaa. Jonkun vanhemman sydämen täyttää onni ja toisen sydän on täynnä huolta ja murhetta oman lapsen tulevaisuudesta. Sellaista on elämä.

Mieleeni tulevat laulun sanat: ”On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät…” Myös vieressäni itkevällä pojalla on äiti. Hänenkin tilanteeseensa osaan eläytyä. Tuota Suomen synkimmäksikin lauluksi nimettyä häätanhua voi sanoa myös lohdulliseksi. Elämä osaa yllättää ja osat voivat vaihtua. Se, joka tänä keväänä ja kesänä itkee, saattaa vuoden päästä iloita. Keväinen aurinko joka tapauksessa paistaa kaikille, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myös matka itkusta nauruun voi olla lyhyt.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani istua itkevän pojan vieressä. Ehkä jopa etuoiketetummaksi kuin mitä olisin onnellisten keskellä. Onnelliset eivät kaipaa lohduttajaa. En osaa lohduttaa itkijää enkä voi poistaa hänen suruaan, mutta jospa ojentamani nenäliina välittää hänelle toivon siitä, että elämällä on vielä jotain hyvää varattuna hänellekin.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat