Sivut

Kommentit (73)

Mk

Olen jäänyt leskeksi, vaimo menehtynyt jo jonkin aikaa sitten,kaipaus ja ikävä on lohduton, nyt ei tunnu siltä,että toista ihmistä löytyisi, vaikka sitä toivoo, että niin kävisi.

Vierailija

Jäin leskeksi 49-vuotisesta seesteisestä avioliitosta.

Mieheni sairasti eturauhassyöpää n.13,5 vuotta. Monenlaiset hoidot läpi käytiin. Hän sai nukkua rauhallisesti pois kotonamme. Olin viimeiset ajat hänen omaishoitaja.

Nyt 70-vuotiaana vireänä ihmisenä toivoisin löytäväni arjen elämään kumppanin. En halua yhteisasumista vaan silloin tällöin yhdessäoloa hyvän aterian ja kahvittelun merkeissä.

En ole yksinäinen, harrastan kaikenlaista. Lapset perheineen ovat ilonani ja muutama hyvä tuttava.

Mottoni: Elämä kantaa...Iloitse pienistäkin asioista...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Mk kirjoitti:
kun en ollut vielä 49 v, kun jäin leskeksi, niin ei tätä pysty käsittämään, että näin piti olla

Ei varmaan. Mummoni jäi leskeksi alle kolmekymppisenä, hän syntynyt 1800-luvulla, vastaa ehkä nykyisin sinun leskeksi jäämisaikaa. Itse leskeydyin vähän päälle kuusikymppisenä, vaikeaa se on aina oli minkä ikäinen tahansa.  Suruun ym.aika auttaa ja kultaa muistot.

Vierailija

Hei Mk, haluaisitko kirjoittaa täällä olevaan Sururyhmä,puolison menetys-ketjuun?
Siellä on vertaistukea, surun kanssa kamppailevia.
Voimia sinulle!

Ikuinenikävä

Löysimme yli viisikymppisenä toisemme, kaksi yksinäistä vastuunkantajaa, luullen kulkevamme kohti yhteistä vanhenemista. Riemu oli ensin suuri, ja murhe sitäkin suurempi kun haimasyöpä vei mieheni alle kolmen vuoden päästä. Olimme ehtineet avioliittoonkin. Niin jäin miehen saappaisiin, hänen kiinteistöjään ja tytttäriäänkin hoitamaan. Lesken valvollisuudet jäivät mutta mieheni veli ja hänen vaimonsa pitävät minua vieraana onnen onkijana, vaikka syövästä ei tiedetty mitään. Syynä on kai käyttöoikeuteni vapaa-ajan kiinteistöön joka on heidän sukunsa vanha torppa. Hoidan sitä niin hyvin kuin kykenen, mutta  minun toivotaan luopuvan siitä oikeudesta. Siellähän olisimme aina yhdessä jos hän eläisi. 

Jäin hiljattain keväällä leskeksi, ja ikävä , kaipaus ,suru on seurannut mukana koko kesän. Matkustelimme paljon ja nyt taas aloin katsella matkakohteita, mutta näyttää että yksin matkustavalle matka maksaa lähes saman kuin ennen meille kahdelle. En tiedä miten etenisin, en ole homo joten en etsi mieskaveria matkaseuraksi, en etsi naisystävää itselleni joten naisen kanssa yhdessä matkustaminenkaan ei tunnu luontevalta. Täytyy ilmeisesti hyväksyä tuplahinta matkoista.

Elämä jatkuu

Todella surullista tuollainen katkeruus! Oletko käynyt terapiassa tai eroryhmässä keskustelemassa eroon liittyvistä asioista? Tuttavani kertoi saaneensa hyvää vertaistukea eroryhmästä. Seurakunnilla on ainakin ollut täysin ilmaisia eroryhmiä.
Suosittelen lämpimästi avun hakemista, jotta saisit suhteellisuudentajua asioihin. Eikö tällainen katkeruus myrkytä jo lastenkin elämän?

En ole aikaisemmin ymmärtänytkään, että olen hyvin kadehdittava ja etuoikeutettu henkilö, kun kuusikymppisenä sain olla ensin syöpään sairastuneen mieheni omaishoitaja 24/7 ja loppuaikana saattokodissa seurata, kuinka mieheni vähitellen ei pystynyt edes nousemaan sängystä tai puhumaan.

Tiedoksesi myös, että kaikki lesket eivät saa leskeneläkettä!
Nykyisen lain mukaan naimisiin olisi pitänyt mennä alle 50-vuotiaana.
Tämän vuoksi leskeneläke ei minuakaan koske.

Eronneitten ei myöskään tarvitse maksaa perintöveroja jäädessään yksin.

Elämä jatkuu

Elämä jatkuu kirjoitti:
Todella surullista tuollainen katkeruus! Oletko käynyt terapiassa tai eroryhmässä keskustelemassa eroon liittyvistä asioista? Tuttavani kertoi saaneensa hyvää vertaistukea eroryhmästä. Seurakunnilla on ainakin ollut täysin ilmaisia eroryhmiä.
Suosittelen lämpimästi avun hakemista, jotta saisit suhteellisuudentajua asioihin. Eikö tällainen katkeruus myrkytä jo lastenkin elämän?

En ole aikaisemmin ymmärtänytkään, että olen hyvin kadehdittava ja etuoikeutettu henkilö, kun kuusikymppisenä sain olla ensin syöpään sairastuneen mieheni omaishoitaja 24/7 ja loppuaikana saattokodissa seurata, kuinka mieheni vähitellen ei pystynyt edes nousemaan sängystä tai puhumaan.

Tiedoksesi myös, että kaikki lesket eivät saa leskeneläkettä!
Nykyisen lain mukaan naimisiin olisi pitänyt mennä alle 50-vuotiaana.
Tämän vuoksi leskeneläke ei minuakaan koske.

Eronneitten ei myöskään tarvitse maksaa perintöveroja jäädessään yksin.

Kirjoitin tämän vastauksena eronneelle henkilölle, joka tuntuu olevan kovasti katkera. En huomannut ensin lainata hänen tekstiään, jotta kommentin voisi yhdistää hänen kommenttiinsa. Sorry.

Muuttaja

Pahinta leskeksi jäätyäni oli puolison suvun asenne. Minkäänlaista apua ei tarjottu, mutta perintöä olisi mieluusti jaettu. Onneksi meillä oli keskinäinen testamentti. Ihan suoraan käytiin pyytämässä tavaroita " muistoksi" ja sanottiin etten voi yksin myydä yhteistä omaisuuttamme. Silloin se tuntui todella pahalta, mutta olen jättänyt nuo asiat ja ihmiset taakseni. Lapsettomana leskenä olen saanut ja joutunut tekemään ratkaisuni itse. Yksinäistä tietysti välillä on ja reissukaveri olisi mukava löytää. Elämä kuitenkin kantaa ja asioilla on tapana järjestyä.

Vierailija

Ymmärrän ajatuksesi, miten yksi tapa torjua ihmisen/lesken ikävää elämäntilannetta on jakaa varsin pinnallisia ja reippaita ohjeita "jatkaa eteenpäin".

Surun ja surevan kohtaaminen ei ole enää aivan kaikkien ihmisten käytöstavoissa muutenkaan, joten sen puute on havaittu ihan valtakunnallisellakin tasolla sinun lisäkseni, Kampanjoita surevan kohtaamiseen on käynnistetty kuin myös siihen kuuluu koulutusta mm kuoleman kanssa työnsä puolesta tekeville ihmiselle. Niin papit kuin lääkärit tarvitset tietoa, joten työsarka on suuri.

Tottakai jokain tajuaa, leskenä, että niin kauan kuin hengittää elämä jatkuu. Se on alun kovine kipuiluineen asia, jota ei niinkään jaksa miettiä ja jolloin pelkkä myötätunton toiselta  olisi tärkeää. Tai edes joskus kysymys, miten jaksat, TArve purkaa tuntojaan, tilannettaan ja huoliaan on usein suuri.

Itse olin todella tiukka siinä, että annoin tulla itkun ja huudon ihan missä tahansa, KOen, että suurin osa meidän ns hyvistä käytöstavoista on introverttien nössöjen kehittämää ja jossa mielikuva sivistyneestä, itsensä hillitsevästä leskestä on verrattavissa pakkopaitaan. Oman tilanteen voi selvittää vaikka kaupan kassalla, jos siltä tuntuu ja tilanne vaatii.

Sitä ymmärrystä et saa, jos et itse kerro mihin tarvitset ymmärrystä. Sulkeutuminen suruunsa on  vihoviimeinen tapa saada empatiaa ja kuuntelijaa.

Leskien menestymistarinoihin en nyt mene, sillä ne ovat usein sitä uuden parin löytämistä. Muutakin kivaa elämässä on, mutta sen aika tulee sitten. Ja jokainen omalla ajallaan.Surut on surtava ennen kuin jaksaa muuta.

Suosittelen, että menet edes vertaistukiryhmään joko somessa tai oikeassa elämässä. Se ymmärrys lähtee sieltä, kunnes kyllästyy toistamaan samaa tarinaa vuodesta toiseen.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat