Sivut

Kommentit (2955)

Tarja

Maanantaiaamua !
Toistan vähän Ullan hyvää kirjoitusta.
Haluaisin osoittaa tämän kirjoituksen teille joilla suru on vielä tuore , suruntie vasta alussa.
Olet löytänyt tämän palstan , siinä tunteiden kirjossa , suuressa ikävässä ja tuskassa. Me jo kauemmin tälle palstalle kirjoittaneet olimme aivan samoissa tunteissa .. elämällä ei tuntunut olevan tarkoitusta eikä suuntaa. Kun itse löysin tämän palstan aikanaan aloitin lukemaan alusta ... se oli voimaannuttava matka ja tajusin , että suru on meidät kaikki musertanut alleen ja kuinka samanlaisia tunteita.. sitä suurta tuskaa jokainen kävi itsessään läpi . Muutaman kuukauden kuluttua uskaltauduin itsekin kirjoittamaan tänne.. koin saaneeni sitä vertaistukea jota osaa antaa vain sellainen joka on itse kulkenut samaa polkua.

Eniten tältä palstalta saa varmaan tukea , kun lukee kaikki tarinat .. huomaa sen , että sieltä mustasta surusta selviää pikkuhiljaa takaisin elämään.. kuinka pienistä asioista osasi olla kiitollinen... kun huomasi ensimmäisen kerran , että linnut laulavat , kukat kukkivat entisen värisenä.. huomasi ilon ja osasi nauraa taas..
Kun luet näitä tarinoita huomaat jokaisen kohdalla tämän edistymisen.. takaisin elämään paluun.
Itseäni auttoi suuresti lukiessani heidän kirjoituksiaan jotka olivat jo vähän pitemmällä surun käsittelyssä. Muistan niin sen toivon kipinän tunteen.. jospa minäkin joskus voisin tästä selvitä.
Edelleen.. kiitos sinulle joka olet tätä matkaa kanssani jakanut ❤️ vuoronperään aallokko heitteli meitä., mutta aina oli joku joka jaksoi lohduttaa ja heittää pelastusrenkaan.
Toivon niin paljon, että tämä palsta säilyisi samanlaisena kuin . Viestin aloittaja tämän aloitti.
Jaetaan edelleen surua , annetaan lohtua ja ymmärretään myös se, että jokaisella on oma tapansa käsitellä surua.
Iloitaan yhdessä mös niistä iloisista asioista .. takaisin elämään palaamisista..
Elämä jatkuu.. erilaisena kuin ennen , mutta rakkaus kantaa, edelleen.
Eletään hetkessä . Valon pilkahduksia tähän alkavaan pimeään aikaan.
Lämmöllä Tarja 💌

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Viestin aloittaja

Syksyistä tiistai aamua teille kaikille.

Tämä keskustelupalsta on tosiaan avoin kaikille, surun kestosta riippumatta, me jotka olemme tätä polkua jo pidemmän matkaa kulkeneet kirjoitamme jo vähän erilaisia asioita, mutta toivon että kaikki tänne löytäisivät, surun alkutaipaleella jaksamme tukea toisiamme, ymmärrämme mitä ihminen surun alkutaipaleella tuntee ja mitä myllerrystä läpikäy.

Pohjalta olen itsekkin alkanut tätä tietä ja tuntui että en pääse enää koskaan elämässä eteenpäin, kaikki elämä tuntui ihan turhalta ja valoa ei näkynyt missään, ajan kanssa kaikki on kuitenkin muuttunut.

Sinä sureva, kirjoita vaan rohkeasti tänne, yritämme auttaa kaikkia parhaamme mukaan.

Nyt lähden koirani kanssa aamulenkille luontoon, sieltä ammennan voimaa tähänkin päivään

Vierailija

Puolisoni kuoleman jälkeen oli vaikea sanallistaa niitä tunteita mitä kävi läpi, mutta lähinnä niitä voi yrittää kuvailla näin. Ensimmäisenä tuli putoamisen tunne, matto vietiin jalkojen alta ja samalla sortui lattia useita kerroksia. Samalla tuntui kuin olisit joutunut virtaavaan jokeen, jossa joudut taistelemaan koko ajan pitäkseesi pääsi joten kuten pinnalla. Pikku hiljaa virta hiljeni, mutta silloinkin kaikki voima meni siihen että vedit happea, voimia ei ollut muuhun ja kohta taas uusi pyörre vei sinut mukanaan, mitään toivoa rannalle pääsystä ei vielä ollut. Lopulta pääsit rannalle ja olet yllättäen siellä kellarin pohjalla, josta pitää alkaa kiivetä ylöspäin. Lattian rakentaminen uudelleen on todella vaikeaa, pitkään seisot niillä harvoilla laudolla, joista jalat tippuvat läpi ja toivot vain sitä että ehkä joskus se lattia olisi niin ehkä ehkä että siihen saisi sen matonkin vielä paikoilleen. Pikku hiljaa se ehkä onnistuu, vielä olen siinä rakennusvaiheessa.

Vierailija

Viestin aloittaja

Edellinen kirjoittaja kuvasi tunnemyllerrystä hyvin,  voimia hänelle elämän uudelleen rakentamista varten.

Vierailija

Vierailija/ 2959 Olet osannut kuvailla surun kulun todella hyvin ja kauniisti. Noinhan se menee .. kaikki vaiheet tuntuu niin omilta myös.
Voimia sinulle työstää tunteitasi .. jossakin vaiheessa huomaat , että mattokin on lattialla ja olet selvinnyt seuraavaan kerrokseen .. ja taas alkaa uusi lattian laitto .
Surun tie on yksinäinen ja raskas.
Jaksamista ..meille kaikille .. eletään hetkessä .
Lämmin ajatus Tarjalta 💕

My one and only love

Hei ! 

Kiitos taas kannustuksesta! Nyt tuli kutsu kirkkoon pyhäinpäivän iltajumalanpalvelukseen, jossa luetaan vuoden aikana kuolleiden nimet. Pelottaa, miten jaksan, kun viime ajat ovat olleet niin raskaat, vaikka vuosi on kulunut rakkaani kuolemasta.

Rakastettu

Hei kaikille,

Olen lukenut kirjoituksianne ja haluan kaikesta sydämestäni tukea ja auttaa tälle palstalle kirjoittelevia ja lukevia surusilmiä.
Olen itse kulkenut tätä polkua kohta 1v 9 kk ja todella tärkeää vertaistukea täältä saanut.
Alkuun todellakin oli vaikeata, ei uskonut että edes selviäisi eteenpäin. Silloin luin teidän kirjoituksianne yötä päivää ja pikkuhiljaa otin askeleita eteenpäin. Kiitos 💕
Osa meistä tapasi toisemme Tampereella, joten esim sinulle Tuulia ❤️ lämmin halaus ja usko itseesi, kyllä sinä pärjäät ja jonain päivänä löydät mitä elämässäsi haluat. Välillä olemme aallon pohjalla, mutta taas noustaan... Pikkuhiljaa.
My love and only one, voimia sinullekin sinne Pyhäinpäivän kirkkoon ❤️.
Tarja ❤️ hienosti kirjoitit..., kiitos ja terveiset sinne pohjoiseen.
Viestin aloittaja ❤️ jaksat edelleen olla sitä mitä polkunsa eri vaiheissa olevat tarvitsevat. Rohkaista ja kannustaa, kiitos tästä palstasta.

Pimeys on nyt minulle pahinta, mutta sytyttelen kynttilöitä... Niiden loistekin kannustaa eteenpäin, valoa kohti.

Voimahalaus kaikille 💕

Rakastettu

Rakastettu

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten...
Tulipa läheteltyä sydämiä, toivottavasti kukaan ei koe niitä liiallisena.
Ne ovat "juuttuneet" minuun tämän suruni myötä.

Rakastettu

Tuulia

On  vierähtänyt muutama kuukausi siitä, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut. Olen lukenut tekstejä, mutta en ole jaksanut kirjoittaa. Suruni oikeastaan syveni kesän saapuessa. Mökillä en voinut olla yhtään yksin enkä siellä kovin usein  käynytkään, muistot vyöryivät tuskaisena päälle, oli ikävä ja yksinäinen olo. Pelkäsin, miten  selviän kesän yli, mutta syksy on nyt jo pitkällä ja vielä hengissä ollaan. Eihän tämä oikeaa elämää ole - selviytymistä ja päämäärätöntä olemista, ajan kuluttamista, toivossa, että aika tekee tehtäväänsä. Tätä polkua  ei voi oikaista, kaikki mutkat ja kivikot on käytävä läpi ja matka on hidas. Onneksi tietä pidemmän matkan kulkeneita on kertomassa ja antamassa toivoa siitä, että tästä selviää - enemmin tai myöhemmin. Kiitos teille!

Mieheni kuolemasta tulee nyt 10 kk,  sisareni miehen kuolemasta tuli juuri vuosi. Olimme siskoni kanssa Salossa surukurssilla muutama viikko sitten. Koin kurssin hyödylliseksi, varsinaisesti mitään uutta tietoa  sieltä ei tullut, mutta sain vahvistusta niille asioille, jotka jo tiedostin. Ja suurin hyöty oli tämä vertaistuki. Meillä oli iso, mutta hyvä ryhmä. Pääsimme ylimääräiseen ryhmään, joka oli järjestetty suuren hakijamäärän vuoksi. Kannatti hakea. 

Tuntuu hyvältä kuulua johonkin sellaiseen ryhmään, jossa oikeasti ymmärretään ja hyväksytään ja jossa kukaan ei "pakene" minua.  Valitettavasti olen joutunut toteamaan useamman kerran tämän 10 kk:n aikana, kuinka aika monikin tuttava  ohittaa minut kuin en olisi olemassakaan, ihan kuin olisin muuttunut näkymättömäksi, kun puolisoani ei ole, niin minuakaan ei ole. Olen tästä hyvin hämmästynyt ja ennenkaikkea surullinen. Herää epäilys, olenkohan itsekkin toiminut noin "entisessä elämässäni".  Mutta toisaalta ihan yllättävältäkin taholta on tullut myötäelämistä, joten uskon, että ajan kanssa nämä tyhjentyneet "aukot" täyttyvät uusilla ihmisillä ja uusilla, erilaisilla asioilla. Kärsivällisyyttä tässä kysytään ja opitaan ja opetellaan koko ajan uutta, erilaista loppuelämää. Totuttelua tähän yksinäisyyteen ja yksin selviytymiseen. On  hienoa kuulla teitä, jotka olette jossain vaiheessa löytäneet uuden kumppanin rinnallenne, olen tosi iloinen teidän puolestanne ja toivon teille sydämestäni  kaikkea hyvää.   Kiitos, että kerrotte kokemuksianne, se antaa toivoa tulevaisuuteen meille, jotka vielä rämmitään täällä suon syvyyksissä.

Tämä syksy ja pimeys,  tuleva joulu ja vuodenvaihde ajoittain pelottaa ja ahdistaa, mutta toisiamme tukien tästäkin selvitään, meitähän on paljon ja vertaistuessa on voimaa.

Lämpimät halaukset teille kaikille!

Kuutamo

Vaikka minulla on uusi kumppani, niin suuri suru yllättää aina välillä ja sellaisen kohtasin juuri tänä aamuna.
Päivä meni töiden merkeissä, mutta töistä lähtiessä se iski uudelleen. Kysymys mitä olisin voinut tehdä toisin nousi taas pintaan. Vaikka tiedän,, että kaikki tehtiin, niin kuitenkin välillä nousee kysymys, että olisiko jo aikaisemmin pitänyt tehdä jotain toisin...
Vaikka tämän on käsitellyt sen sataan kertaan...

Menin haudalle ja itkin siellä tovin ja se hieman helpotti. Nyt jo pelkää hieman huomista ja kuun loppua, kun rakkain nukku pois. Pitää vaan yrittää elää tätä elämää, vaikka pala minusta on pois.
Rauhallista viikonloppua kaikille.

Rakastettu

Hei Kuutamo,
Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minulle on tullut nuo samat kysymykset ja tunteet. Se hetki on todella vaikea ja täytyy todellakin itkeä ja uskoa, kuten minunkin mieheni kohdalla, että kaikki tehtiin mitä voitiin.
Omat tunteet , ajatukset vaan välillä taistelee järkeä vastaan.
Ensi viikolla tulee 1v 9 kk tällä yksinäisellä polulla, mutta olen ottanut jo yhden rohkean askeleen eteenpäin, toivottavasti löydän mitä haen. Vähän uskallusta ja omien tunteidensa kanssa kamppailua se vaatii, mutta katsotaan uskallanko kohdata uuden ihmisen, jos osuu kohdalleni. Pienin askelin mennään vielä.

Ihana kuulla, että sinulla on uusi parisuhde ja voitte molemmat näyttää myös ne ikävän ja surun tunteet toisillenne.
Kaikkea hyvää teille.

Voimahalaus kaikille, uskalletaan elää ja muistetaan hengittää, vaikka välillä on vaikeata ❤️

Rakastettu

Maritta

Kolmen vuoden kokemuksella voin sanoa, että suru sisältää koko ihmismielen laajan tunnekirjon eikä siitä pidä tuntea syyllisyyttä.
Alun pohjaton suru ja yksinäisyyden tunne oli pahinta, mitä olen koskaan elämässä kokenut. Surusta pitää kuitenkin rimpuilla joskus irti eikä siihen pidä jäädä "asumaan". Tommy Hellsten sanoi, että on hyvä ajatella ei sitä, mitä on menettänyt vaan mitä on tällä hetkellä. Esimerkiksi minulla on tallessa ne vuosikymmenet, kun rakastin ja tunsin olevani rakastettu. On ihanat lapset ja lapsenlapset. Olen suhteellisen terve jne.

Kuinka vihasinkaan, kun sanottiin, että aika auttaa! No, täytyy tunnustaa, että kyllä se auttaa...

siniKaarina

Miten jaksat nyt ? Miten olet selvinnyt? Olen nyt itse samassa tilanteessa kuin sinä silloin! Suru tuntuu musertavalta!

siniKaarina

Mieheni kuoli 24.9. Hän kyllä sairasteli mutta loppu oli kuitenkin yllätys! Toisaalta ainahan kuolema tulee yllättäen! Itselläni ei ollut voimaa mennä pyhäinpäivän kirkkoon jossa luetaan vainajien nimet! Ajattelin että itken mieluummin kotona kuin siellä muiden ihmisten seassa.
Päivittäin tulee itku useankin kerran. kaikki ne hyvät muistot palaavat yksi kerrallaan ja sitten taaas itketään. Kauhistuttaa tuleva joulu! Sitä ei minulle taida tulla! Liian paljon muistoja 20 vuoden yhdessä olon ajalta.

siniKaarina

Kiitos rohkaisevasta kirjoituksesta! Se auttaa osaltaan tämän surun keskellä! Vielä kaikki on mustaa mutta ehkä jossain vaiheessa alkaa valoakin löytyä.  

siniKaarina

Millaisia reaktioita olette kokeneet muiden ihmisten taholta? Tuntuu että monet suorastaan karttavat; ei soitella enää niinkuin ennen; mennään vähän kauempaa kuin ei haluttaisi huomata! Tuntuu pahalta! On toki myötätuntoakin mutta monen entisen ns. ystävän reagointi

loukkaa! Millaisia kokemuksia teillä muilla on?

lesken roivale

Vastaan ihan uutena siniKaarinan kysymykseen kokemuksia muista ihmisistä.

Osasin odottaa edesmenneen mieheni suvulta pelkkää hiljaisuutta. Näimme hautajaisissa ja seuraavan kerran oikeussalissa, jonne vielä päädyimme miehen sukulaisten riitauttaessa mieheni kuolinpesän Kaikki se palaute, mitä olen mieheni sukulaisilta tähän päivään asti saanut on sitä samaa soopaa kymmeneen potenssiin kuin oli 25 vuoden avioliittomme ajankin. Se satutti, mutta myös vahvisti. Voin sanoa kolmen vuoden leskeyden jälkeen niin.

Mieheni ystävistä vain yksi pariskunta on pitänyt yhteyttä. Kutsuneet kylään yms. Todella herttaista.

Omat ja rakkaat ystäväni sekä lähiomaiseni ovat kulkeneet rinnallani kaiken aikaa auttaen ja tukien. Olen kiitollinen ja kiitän Luojaa siitä, miten rikas olenkaan saamastani rakkaudesta minua kohtaan

Ne jotkut muut ovat täysin yhdentekeviä. Olen aina pitänyt esiintymisestä, tehnyt sitä työnikin puolesta, niin leskeyden olen ottanut oikein urakaksi tehdä se selväksi ihan missä vain. Tottakai ihmiset pelkäävät kuolemaa, koska sehän voi tarttua. Leskeys romauttaa yhteiskunnallisen aseman vakaasta vaimoroolista epämääräiseksi leskimytyksi , jonka suhteen ei tiedä pitääkö auttaa, voiko sanoa mitään ja parempi kun kiertää kaukaa. Mitä niistä?

Tottakai on pettymys todeta, miten jotkut ovat heikkoja ja tyhmiä. Se loukkaa todella syvältä, jos on vuosikausia esitetty ja puhuttu ihan muuta. Fiksultakin vaikuttavat ihmiset ovat täysin tumpeloita kuoleman äärellä ja ratkaisevat tilanteen pakenemalla. Ihan varmasti he ovat paenneet elämässä paljon muutakin , joten kuoleman karaisema leski ei todellakaan tarvitse moisia luusereita elämäänsä.

Minä olen saanut uusia ystäviä, uusia mahdollisuuksia, uutta tekemistä. Olen ajatellut asian niin, että kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. Sen uuden oven avaamiseen meni pitkä ja pimeä kausi, mutta puolisoni kuolema ei saa olla turha. Sen asian todistan sillä, että sain häneltä hyvän perinnön jatkaa pystypäi elämääni. Hän on sydämessäni ja voimaa antamassa. 

Kaikkea mahdollista hyvää muille leskille ja olkaa ylpeitä siitä, miten hyvämn puolison kanssa saitte elää. 

rakkaansa menettänyt- yksin ja...

Hyvät  kohtalotoverit,

en ole pitkään aikaan kirjoittanut, vaikka olen käynyt lukemassa viestejänne. Olen itse rämpinyt syvissä vesissä ja yrittänyt löytää elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä.

Itse menetin puolisoni mukana niin paljon. Tuntuu, että olin vasta saanut elämän ja sitten menetin sen. Koska meillä ei ollut lapsia, minulla  ei ole muuta perhettä, koska oma lapsuuden perheenikin on jo menetetty kuolemalle.

Olen kokenut tuon saman, mitä monet muutkin, että ns ystävät ovat kääntäneet selkänsä. Tai ehkäpä he todella pelkäävät, että kuolema tarttuu.  He eivät kestä itkua ja surua- se vain valitettavasti kuuluu elämääni tänä päivänäkin, vaikka puolison kuolemasta on jo vuosi. Mutta jos en ole sitä saanut käydä läpi ystävien kanssa, niin kuinka he kuvittelevat, että jatkan elämääni heidän kanssa kuin mitään ei ole tapahtunut.

Kesän kääntyminen syksyyn ja nyt talven tulo tuntuvat pahentavan tätä surua ja yksinäisyyttä. Koen olevani trapetsitaiteilija, joka kiikkuu ohuella narulla yläilmoissa ilman alapuolella olevaa turvaverkkoa. Yritän löytää syitä, miksi sillä narulla kannattaisi yrittää pysyä. Miksi ei luovuttaa ja mennä rakkaansa luo. Että ei enää häiritsisi olemassa olollaan  niitä, joita kuvitteli ystäviksi, mutta jotka eivät kykene kohtaamaan minua tällaisena kuin nyt olen. Miksi on niin vaikea ymmärtää, että ihminen kaipaa läsnäoloa surussa- ei tarvitse miettiä, mitä sanoa. Tärkeintä olisi olla läsnä ja kuunnella.

Solitaire

Rakkaansa menettänyt- yksin ja...
Voi sinua ja kaikkia muita, joiden elämä on nyt vaikeaa. Anna itsellesi aikaa; menetyksestäsi on kulunut vasta vuosi. Paluu ”normaaliin” elämään voi kestää vielä pitkään. Tämä surun polku on meille kaikille raskas ja toisilla sen kulkeminen kestää pitempään kuin toisilla. Uskon kuitenkin, että jossain vaiheessa jokaisen taival muuttuu helpommaksi.
Silloin kun itselläni oli vaikeinta, olin pahoilla mielin siitä, että osa ystävistä ei pitänyt yhteyttä. Jälkeenpäin asiasta on ollut puhetta (hyvässä hengessä) ja syy etäisyyteen on lähes aina ollut se, että on ajateltu, että haluan varmasti olla ”suruajan” yksin ja otan ystäviini itse yhteyttä sitten, kun olen siihen valmis. Ymmärrän kyllä, että näin voi ajatella. Olemme ehkä yli-hienotunteisia suuren surun edessä.
Itselläni ovat asiat nyt hyvin, mutta en koskaan tule unohtamaan syksyä 2017, jolloin ajattelin, että en tule koskaan selviämään surusta. Tulevaisuus pelotti ja ajatus loppuelämän yksinäisyydestä ahdisti. Te, joiden mielestä elämä on nyt toivotonta, yrittäkää luottaa siihen, että ennemmin tai myöhemmin elämä kyllä helpottaa ja voi muuttua taas hyväksi. Lukekaa meidän ”konkareiden” vanhoja viestejä, niistä huomaa, että menetyksestä voi selvitä, vaikka sitä ei koskaan voikaan hyväksyä.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat